Suomi harjoittaa jatkuvaa kasvatusta kaikkialla

julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2018

Olli Säynäjäkangas kirjoittaa avohakkuiden ongelmista (LK 14.7.). Hänen väitteensä vain olivat harhaanjohtavia. Säynäjäkangas kertoo, miten valtaosa avohakkuusta saatavasta puusta on kuitupuuta. Kuitenkin tukkiosuus vaihtelee Luonnonvarakeskuksen mukaan 65-75 % välillä. Kuitupuu menee lyhytikäisiin tuotteisiin, mutta niiden ansiosta tarvitsemme vähemmän maan uumeniin varastoitunutta öljyä.

Hän kertoi, miten avohakkuut ovat aiheuttaneet ahdinkoa metsäkanalinnuille. Sekään ei ehkä ole ihan selvää, kun miettii tapahtunutta kehitystä. Avohakkuualojen koko on pienentynyt koko ajan ja metsien puusto kasvanut. Samanaikainen lintukato ei oikein sovi väitteeseen. Metsätalous on lopettanut turhan alikasvoksen raivaamisen ja kehittänyt esimerkiksi riistanhoidollisen harvennuksen kanalintujen elinolosuhteita vahvistamaan. Metsäkanalintujen pesiä löytyy usein avohakkuilta. Syitä linutjen ahdinkoon pitääkin hakea muualta. Esimerkiksi lisääntynyt pienpetokanta ja vaikeat poikasaikaiset olosuhteet useana vuonna peräkkäin ovat todennäköisempiä syitä katoon.

Sekametsät ovat nykymetsätalouden tavoite. Lehtipuut havupuiden seassa parantavan maaperän ominaisuuksia ja puun kasvua. Sekapuusto on myös monimuotoisempi, kuten Säynäjäkangas kertookin. Koko metsäsektori hakee ja ottaa käyttöön koko ajan uusia monimuotoisuutta parantavia menetelmiä. Esimerkiksi tekopökkelöitä tehdään ja valtion mailla kaikki lahopuut jätetään hakkuissa metsään.

Virkistyskäyttäjänä olen aina löytänyt mieleisiäni metsiä, missä tahansa kuljenkin. Joskus hakeudun jopa avohakkuulle, koska siellä on paremmat näköalat ja paremmat marjasaaliit. Jos taas haluan mennä varttuneempaan metsään, niitäkin löytyy helposti. Ja onhan meillä miljoonia hehtaareita suojelualueitakin, jos haluaa kokonaan välttää talousmetsät.

Ero mittakaavassa

Avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen ero on mittakaavassa. Kummassakin tehdään avohakkuita, mutta jatkuvassa kasvatuksessa aukon koko on määritelty pienemmäksi. Jos mietimme metsienkäsittelyn historiaa, on helppo tulkita koko Suomen metsätalouden perustuvan jatkuvaan kasvatukseen. Jo aluetason tarkastelulla voimme todeta, että kaikkialta löytyy kaikenikäisiä metsiä. Avohakkuin käsitellyt metsän on uudistettu ja niitä on hoidettu aina aikakauden parhaan tiedon ja osaamisen mukaan. Tällä on saatu metsiemme puumäärä kaksinkertaistumaan ja kasvu nopeutumaan.

Suomen ja maailman onneksi vaikutus on ilmastolle ehdottoman positiivinen, vaikka pelkästään avohakkuualaa tuijottamalla voidaan laskea hetkellinen hiilivaraston aleneminen. Kaikissa hakkuissa voidaan tehdä samanlainen laskenta, kun puu viedään pois alueelta. Hiilivarasto pienenee, mutta kasvaa hakkuun ansiosta suuremmaksi. Laajemmalla tarkastelulla tai tarkastelujaksoa pidentämällä ilmastovaikutukset ovat kuitenkin hakkuun puolella. Eikä unohdeta, että kaadettuun puustoon sitoutunut hiili siirretään vain toiseen paikkaan, jossa siitä tehdään meille kaikille uusiutuvasta materiaalista tuotteita.

Metsätalous ja metsäntutkimus ovat huipputasoa maailman mittakaavassa. Monimuotoisuuden lisääminen on kaikkien tavoitteena. Niin metsäorganisaatioiden, kuin poliittisten puolueidenkin. Joidenkin toimintatapa on kärkkäämpi, mutta tavoitteet hyvin samanlaisia. Metsäala kuitenkin tekee joka päivä konkreettista monimuotoisuustyötä enemmän kuin mikään muu taho. Voimme olla siitä ylpeitä!

Juri Laurila

Metsäasiantuntija ja ilmastoaktivisti

Mainokset

Metsätalous on puhtaan tulevaisuuden mahdollistaja

Metsäkeskustelut ovat aika usein yksipuolisten näkemysten värittämiä. Ja miksi ei olisi, sillä metsät ovat lähellä suomalaisia sydämiä. Metsät nähdään niin monesta näkökulmasta, että mielipiteet eivät voi ollakaan muuta kuin monipuoliset. Myös tunteilla on vahva osuus metsäkeskusteluissa. Joillakin on ikäviä kokemuksia vuosikymmenten takaa, kun ojitus on värjännyt mökkijärven veden ruskeaksi. Toisilla taas avohakkuu on muuttanut tuttua maisemaa, joka aiemmin oli komeaa hongikkoa. Metsästäjäkin on voinut joutua vaihtamaan tuttua aluetta lintujen perässä, kun kasvunsa päähän tullut metsä on uudistettu. Koivuvihan aikana metsien monimuotoisuus kärsi, eikä luontoarvoja muutenkaan osattu huomioida ennen 1980 -lukua. 1900-luvun puolivälin jälkeen ojitettiin suot ja maat. Aurauskin lopetettiin valtion mailla vasta 1990 -luvun alkupuolella. Eihän niitä voi hyvällä katsoa varsinkaan jos ei tiedä miksi niitä tehdään. Tunteisiin vetoaa myös vuosikymmeniä metsien käytön rajoittamisella elävät järjestöt ammattimaisella markkinointiosaamisellaan.

Ajat ja toiminta muuttuvat

Nykyään metsänhoidossa huomioidaan vesistönsuojelu, uhanalaiset lajit, riistan piilopaikat, lahopuun säästäminen, metsäkanalinnut, virkistyskäyttäjät, marjastajat, sienestäjät ja monet, monet eri tekijät. Eihän se poista sitä tosiasiaa, että aikanaan on toimittu nykytietämyksen mukaan ihan päin honkia. Nykymetsätalous tuottaa uusiutuvaa puuta meidän kaikkien käyttöön. Rakennamme, pakkaamme, puemme päällemme, huolehdimme hygieniastamme, lääkitsemme itseämme ja jopa syömme puusta lähtöisin olevia raaka-aineita. Kuluttajina metsä tarjoaa meille ekologisen vaihtoehdon. Muuten käyttäisimme monessa kohdassa fossiilisia raaka-aineita ja lämmittäisimme turhaan ilmastoa.

Ilmastovaikutuksilta kuulee sanottavan, että hakkuu pienentää hiilivarastoa. Näin voi ollakin, jos tarkastellaan ainoastaan kyseistä hakkuualaa lyhyellä aikajänteellä, eikä huomioida hakkuussa saadun puun elinkaarta tai vaikutuksia muihin raaka-aineisiin. Mutta jos ajatellaan aluetasolla tai pitkäjänteisesti (kestävästi), hakkuut ovat ehdottomasti hyväksi ilmastolle. Niiden ansiosta metsät pysyvät kasvussa sitomassa hiiltä. Samalla me saamme lisää uusiutuvaa raaka-ainetta ja entistä paremmin kasvavat metsät jalostuksen myötä.

Avohakkuukieltoakin on esitetty. On sanottu, että metsäomistaja saa yhtä hyvät tuotot jatkuvalla kasvatuksella, kun tukin osuus kasvaa ja tuloa tulee useammin. Tämä voi pitää paikkansakin, jos metsä on oikeanlaista, eikä luontaiselle uudistumiselle ole luonnon asettamia esteitä. Ihan joka paikkaan menetelmä ei ole sovelias. Kieltoa on pönkitetty demonisoimalla kuitupuuta, jota jaksollisessa kasvatuksessa syntyy enemmän kiertoajan kuluessa. On hyvä tiedostaa, että myös kuitupuulla on suuri merkitys ilmastolle. Siitä tehdään sellua, josta jalostetaan fossiilisia korvaavia tuotteita. Rakennuksissa hiili on sitoutuneena kuitua pidempään, mutta fossiilisessa öljyssä puhutaan miljoonista vuosista. Jos voimme jättää nuo varastot koskemattomaksi kuitupuun ansiosta, rakennuksiinkin sitoutunut hiili vapautuu aika paljon nopeammin.

Uhkia liioitellaan, vaikutuksia vähätellään

Uhanalaisten lajien seurantaa tehdään kansainvälisen luonnonsuojelujärjestön IUCN:n ohjeiden mukaan. Kysyin Ympäristöministeriöstä ja lajikartoituksia tekeviltä, miten metsätalouden vaikutusta arvioidaan näiden lajien osalta. Arviointi tehdään ryhmäkeskusteluissa ja merkintä tehdään joko/tai menetelmällä. Arvioinnissa ei mietitä vaikutusten vakavuutta, joten emme tiedä mikä on metsätalouden todellinen vaikutus. Tiedämme vain, kuinka moneen lajiin metsien käyttö vaikuttaa. Mielenkiintoista nähdä, joko ensi vuonna julkistettavassa Punaisessa kirjassa on myös uhan vakavuus arvioitu. Ainakin tämä oleellinen puute on kartoituksia tekevien tahojen tiedossa. Edellinen Punainen kirja on julkaistu 2010. Muutokset metsien käsittelyssä ovat hitaita, eikä esimerkiksi 2000 -luvulla tehtyjen muutosten vaikutuksia ole vielä edellisen kartoituksen osalta ollut nähtävissä. Muutokset näkyvät lajistossa verrattain hitaasti, koska talousmetsistämme käsitellään vuositasolla vain pari prosenttia, eikä pitkälle aikajänteelle tehdyt toimenpiteet auta kaikkia lajeja välittömästi. Esimerkiksi säästöpuuryhmä tarjoaa kyllä suojaa pienriistalle heti, mutta lahopuuta ne tuottavat vasta kyseisten puiden kuoltua. Tähän voi mennä kymmeniä tai satoja vuosia.

Saha voi olla monimuotoisuudelle myös hyvästä. Uhanalaisten lajien punaisen kirjan 600 uhanalaisesta metsälajista 138 on uhanalaisia metsien umpeutumisen vuoksi. Jostain syystä tästä ei kuitenkaan olla huolissaan luontojärjestöissä. Oletus luonnontilaisen metsän monimuotoisuudesta on myös harhaanjohtava. Luonnontilainen kuusettunut metsä ei päästä valoa kenttäkerroksen kasveille, jotka kuolevat pimeyteen. Valo on tunnetusti elämän tuoja ja se korostuu kasvimaailmassa.

Hoidettu vs luonnontilainen
Luonnontilainen metsä ei välttämättä ole monimuotoinen. Hoitamalla saadaan esimerkiksi mustikka kasvamaan. Kuva: Juri Laurila

Puu on ylivertainen materiaali kestävyyden näkökulmasta. Tästä kertoo myös se, ettei edes luonnonsuojelujärjestöt osaa esittää parempaa vaihtoehtoa. Puun matka kohti kuluttajaa alkaa kuitenkin aina siitä, että puu kaadetaan. Kunnes tiedämme puulle paremman vaihtoehdon, hakkuiden yleinen vastustaminen on kestämätöntä monella tasolla.

Annetaan siis kunnia yli satavuotiselle metsäntutkimukselle ja metsäosaamiselle. Niillä on saavutettu ennätyksellinen puumäärä ja ennätyksellinen puun kasvu metsiimme, sekä monimuotoisuutta lisäävien toimien yleistymisen kaikessa metsänkäytössä. Suomessa metsien käyttö on maailman kestävintä ja voimme näyttää esimerkkiä myös muille maille. Puun käyttö mahdollistaa puhtaamman maailman meille ja tuleville sukupolville. Ollaan ylpeitä maailmanluokan metsätaloudestamme!

Hyvä, paha sellu!

Metsäkeskustelussa tulee usein vastaan tilanne, jossa metsäalan toimintaa arvostellaan sellupuun kasvattamisesta. ”Bulkkisellu” on jo suoranainen solvaus! Mutta onko se sitä?

Metsänomistajat pääsääntöisesti tavoittelevat taloudellisia tuottoja metsältään. Metsänkasvatus on pitkäjänteistä työtä, jossa tulokset korjaa usein joku muu. Mutta oikeanlaisella suunnittelulla tuottoa saa kuitenkin jokainen sukupolvi. Taloudellisesti kannattavan metsänkasvatuksen ainoa päämäärä on tukkipuun kasvattaminen, koska tukkipuun myyntihinta on moninkertainen kuitu- tai energiapuuhun nähden. Eli yhdestä tukkipinosta saatavaan rahamäärään tarvitaan monta samankokoista pieniläpimittaisesta puusta kasattua pinoa.

Tukkipuuta saadaan kaikilla kasvatusmenetelmillä. Ei ole väliä, onko se jatkuvaa kasvatusta vai jaksollista kasvatusta. Jatkuvassa kasvatuksessa tukkia saadaan vähemmän kerralla, mutta jokaisella hakkuulla. Jaksollisessa kasvatuksessa tukkisaanto maksimoidaan uudistusvaiheessa ja sen jälkeen tukkia voidaankin odottaa vasta vuosikymmenten kuluttua tehtävissä harvennuksissa.

Jokaisen hakkuun yhteydessä syntyy myös pieniläpimittaista puuta, jota kutsutaan kuitupuuksi. Ihan pienimmät ovat energiapuuta. Tältä ei voida välttyä, sillä yhdestä puusta menee jopa neljään eri käyttöön osia. Kuitupuuta syntyy eniten ensiharvennuksissa ja muissa harvennuksissa. Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kuitupuuta syntyy, kun harvennetaan uutta kasvustoa, joka on pienempää kuin esimerkiksi yläharvennuksessa poistettava vanha puusto. Ilman pienemmän puuston harvennusta ne riukuuntuvat, eivätkä kasvaisi koskaan tukkipuiksi. Yläharvennus onkin nimensä mukaisesti harvennus, jossa jätetään kaikenkokoisia puita, mutta poistetaan isoimmat. Jaksollisen kasvatuksen alaharvennuksessa tehdään isommille puille tilaa kasvaa tukkipuiksi ja nopeuttaa ”sadonkorjuun” toteuttamista. Kasvatusmetodin valitsee maanomistaja, mutta siihen vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu jatkuvaan peitteisyyteen.

Jokainen suomalainen käyttää joka päivä sellua

Sellua siis tehdään pieniläpimittaisesta puusta, jota syntyy kaikissa hakkuissa. Sellua ei sellaisenaan käytä oikeastaan kukaan. No on joitakin tuotteita, joissa sellu on sellua, mutta suurin osa menee jatkojalostettavaksi. Jos olet joskus törmännyt väitteeseen, että suomalainen metsä myydään alhaisen jalostusasteen tuotteena muualle maailmaan, on hyvä muistaa, että jo vessapaperikin on jalosteen jalostettu muoto. Suomessa tehdään pehmo-(mm. vessapaperi), toimisto- ja aikakauslehtipapereiden lisäksi hyvin monipuolista paperivalikoimaa. Näissä jalostusaste vaihtelee laadun mukaan.

Maailmalla liikkuu nettikaupan kasvaessa kartonkia, joka myös on sellun jaloste. Kun kuluttaja tilaa tuotteen, se pitää pakata. Kartonki näyttelee pääroolia pakkauksissa. Kaupan hyllyillä tuotteet on pakattu yleensä joko muoviin tai kartonkiin. Esimerkiksi maitopurkit ovat kartonkia. Muovia valmistetaan perinteisesti fossiilisesta öljystä, mutta nykyään myös kuitupuusta valmistetaan muoveja. On siis lähes mahdotonta valita, ettei tue öljy- tai metsäteollisuutta ostaessaan tuotteita. Kestävämpi vaihtoehto on tietysti puupohjainen pakkaus, jos haluaa ekologisen vaihtoehdon.

Sellusta vaatteita

Puuvillan kasvattaminen aiheuttaa ongelmia maailmalla, koska se vaatii runsaasti kastelua ja torjunta-aineita. Lisäksi puuvillapeltoja voisi käyttää myös ruoan tuottamiseen, jos puuvilla voitaisiin korvata jollakin muulla materiaalilla. Suomessa on jo 1950 -luvulta lähtien tehty tekstiilejä puusta. Liukosellusta tehtävä viskoosi onkin useimmille tuttu materiaali, vaikka harva tietää sen olevan kasvipohjainen tuote. Uusilla suomalaisilla innovaatioilla tehdään aivan uudenlaisia kangasmateriaaleja puusta. Onkin laskettu, että Suomi voisi vaatettaa koko maailman metsillään. Kuvittele, miten suuri vaikutus sillä olisi maailmanlaajuisesti, kun puuvillaa ei enää tarvittaisi.

Sellun valmistuksen yhteydessä tulee myös monia muita tärkeitä ainesosia, joita suomalainen teollisuus osaa jalostaa erittäin korkean asteen tuotteiksi. Joka päivä kehitetään uusia innovaatioita näistä sivutuotteista. Erityisesti puuaineksesta sellunkeiton yhteydessä vapautuva ligniini on osoittautunut äärimmäisen monipuoliseksi raaka-aineeksi. Terveydenhuolto käyttää yhä enemmän puupohjaisia ratkaisuja, koska puulla on luontaisesti kyky parantaa itsensä ja torjua sairauksia. Lääkkeiden sidosaineet ovat pitkälti puupohjaisia ja moneen vaivaan on löytynyt lääke puun ainesosista. Selluloosa (puun osa, ei sama kuin sellu) myös liukenee elimistöön vaarattomasti ja se antaa mahdollisuuden monipuoliseen käyttöön lääketieteessä. Aikakauslehti Duodecim kirjoitti lääkekäytöstä kattavan artikkelin. Kannattaa lukea!

Elintarviketeollisuus käyttää sellua ja sellunteon sivutuotteita. Olet varmasti tietoinen, että hampaiden reikiintymistä ehkäisevä ksylitoli on puusta lähtöisin. Mutta tiesitkö, että jäätelössä ja hammastahnassakin on puuta? Entä tiesitkö, että sellofaani on sellun jaloste? Puusta tehdään myös kelmut ja leivonnassa käytettävät paperit. VTT:n tutkija Tiia-Maria Tenhunen tutki väitöstyössään selluloosapohjaisten komponenttien ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Hän myös kehitti sellukuitujen kehruumenetelmän ja muokkasi selluloosajohdannaisia 3D -tulostukseen soveltuviksi. Suomi voikin olla muovin syrjäyttäjä ja tulevaisuudessa jopa lähes 30 miljardin euron metsäpohjaisten biotuotteiden osaaja.

Sellu on hyvä, kestävä ja uusiutuva

Jo sen esittäminen, että sellu olisi jotenkin arvotonta tai huonoa, osoittaa esittäjänsä tiedontason olevan vähintäänkin kyseenalainen sellun hyödyntämisestä. Mikäli kuitupuu jätettäisiin metsiin, se vain lahoaisi sinne ja joutuisimme käyttämään huonompia vaihtoehtoja. Ilmastomme ei ehkä kestäisi sitä. Ensiharvennusten tekeminen vähenisi ja saisimme ihailla yhä enemmän tiheitä riukumetsikköjä, joiden välistä ei aurinko paista. Suomessa olisi kymmeniä tuhansia työpaikkoja vähemmän ja erityisen kova isku olisi haja-asutusalueille, joissa on muutoinkin pulaa työpaikoista. Kansantaloutemme supistuisi merkittävästi ja yhteiskunnan palvelut kärsisivät.

Sellu on meille kaikille hyvä ratkaisu niin monessa mielessä. Ilolla olen seurannut, miten kiihtyvä metsien kasvu on mahdollistanut uusien tehtaiden perustamisen ja vanhojen päivittämisen, jotta suomalaiset pysyisivät maailman metsäjättinä tulevaisuudessakin. Lisääntyvä metsien käyttö näkyy koko yhteiskunnalle hyvänä ratkaisuna, joka kantaa hyvinvointivaltiotamme vielä pitkään kestävän metsienkäytön avulla!

Pöllögate – ottaako kukaan vastuuta?

Kun Jukka Tanner otti kuvan suloisesta ja pörröisestä pöllönpoikasesta, alkoi sen aikainen mediashow, joka kertoo paljon metsäkeskusteluiden tasosta. Motokuski tuomittiin surutta murhaajaksi. Siis verrallistettiin ihmisen tappajaan. En tiedä, mitä on kuskin mielessä liikkunut, kun on lukenut olevansa ”ihmishirviö”. Itselleni on jo kehittynyt aika paksu nahka, olenhan metsämörkö. Mutta kyseessä on aivan tavallinen työtä tekevä suomalainen, joka todennäköisesti arvostaa luontoa ja haluaa monimuotoisuutta vaalia.

Tanner jakoi kuvan omalla Facebook -tilillään, joka sai heti huomattavan levikin. Luontojärjestöt ottivat kuvan heti markkinointinsa keulakuvaksi ja höystivät kohua sen minkä voivat. Some kuohui raivon partaalla ja kuva levisi satoihin tuhansiin päätelaitteisiin alta aikayksikön aiheuttaen suuttumusta, tunteenpurkauksia ja raivoa koko metsäalaa kohtaan. Kuva oli tehokas ja kannatus kasvoi räjähdysmäisesti. Myös YLE uutisoi ”murhenäytelmästä”

YLE: ”Lintujen rengastaja Jukka Tanner kohtasi viime viikolla Riihimäellä häntä järkyttäneen näyn. Yksinäinen lehtopöllön poikanen kyhjötti valtavan kannon päällä. Ympärillä metsää oli kaadettu sileäksi.”

Tanner kertoi YLE:n jutussa, kuinka oli löytänyt yksinäisen pöllön keskeltä avohakkuuta kannolta nököttämästä. Jo samassa jutussa hän kertoi, miten oli korjannut metsäkoneen tuhoaman pesän ja nostanut linnun takaisin pesäänsä. Linnun sisar oli hänen mukaansa todennäköisesti menehtynyt hakkuiden yhteydessä.

Huom! Juttua korjattu myöhemmin.

MTV: ”Liikuttava kuva: Piittaamattomat hakkuut murskaavat lentokyvyttömät poikaset hengiltä pesiinsä – rengastaja todistaa surullisia lintukohtaloita”

Ilta-sanomat: ”Kuvan lehtopöllö menetti pesänsä hakkuiden myötä. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä pöllö pääsi asustelemaan varapönttöön. (KUVA: Jukka Tanner)” Huom! Juttua korjattu myöhemmin.

Iltalehti: ”Aukiolla mies oli kohdannut muutenkin lohduttoman näyn: kaikki rehevän metsän puut oli jyrätty maahan, ja muiden lintujen tavoin pieni lehtopöllö oli menettänyt kotinsa.”

Myös julkisuuden henkilöt osallistuivat kuvan levitykseen somessa.

Jari Tervo: ”Lehtopöllön poikanen kotinsa raunioilla. Näin käy kun ihminen menee metsään”

Emma Kari (Vihr.) otti jyrkästi kantaa ja lobbasi avohakkuukieltoa ja pesintäaikaista hakkuiden keskeytystä.

Lavastettu kuva

Ei mennyt kauaa, kun paljastuikin, että kuva olikin lavastettu. Tanner oli nostanut pöllönpoikasen itse kannolle kuvattavaksi. Hänen puuhiaan oli todistamassa kaksi silminnäkijää, jotka kertoivat nähneensä kolmannen miehen hakkuissa suojatulla pöllönpesällä.

Harvinaista kyllä, tällä kertaa metsäalan vastustamiseksi nostettujen väitteiden paljastuttua huuhaaksi, asiaa ei haudattukaan kaikessa hiljaisuudessa. Some käy edelleen kuumana. Pöllö ei ollutkaan vaarassa, mikä oli helpotus kaikille. Metsänomistaja ja metsäyhtiön edustaja olivat merkanneet pesäpuun ja säästäneet pesän ympärilläkin olevat puut hakkuilta, kuten asiaan kuuluu. Mutta kohu jatkuu.. Miksi?

Lavastuksen paljastuttua Tanner muuttikin tarinaansa. Nyt hän kertoi olleensa rengastamassa pöllöä ja oli nostanut pöllön kannolle kuvattavaksi. Tämän toimintatavan tuomitsi Suomen Luontokuvaajien puheenjohtaja Kari Wallgren täysin Maaseudun tulevaisuuden tulevaisuudelle antamassaan lausunnossa. ”Eettisissä ohjeissa kielletään myös levittämästä valheellista tai harhaanjohtavaa informaatiota.”, kertoo Wallgren.

Muuttuvat lehtiartikkelit

Pian Tannerin tarina oli taas muuttunut ja niin myös alkuperäiset artikkelit lehdissä. Yksi säilyi ennallaan. Luontojärjestöt markkinoivat avohakkuiden vastaista kampanjaansa edelleen #pöllögate:n avulla ja vähättelevät levittämäänsä #disinformaatiota.

Pöllögate YLE korjaus
YLE ei kerro koko korjausta ja kyseenalaistaa oman korjauksensakin

YLE: Alkuperäiset väitteet on pitkälti poistettu ja tilalle on haastateltu avohakkuita kieltävää kampanjaa ajavan Bird Life Suomen asiantuntijaa, joka markkinoi kampanjaa ja paisuttelee metsien käsittelyvoimakkuutta vanhaan tapaan.

Iltasanomat sentään kertovat jutun lopussa tekemistään muutoksista toisin kuin YLE.

Media puolustelee

Median korjaavat liikkeet ovat järjestään luonteeltaan sellaisia, jotka yrittävät tyynnytellä luontoväkeen kohdistunutta paheksuntaa. Suomen Kuvalehden toimittaja Mikko Niemelä menee tässä ehkä kaikista pisimmälle kolumnissaan. Hän vierittää syyn kokonaan toimitusten niskaan, kun eivät tarkistaneet taustoja jutusta. Luontojärjestöillehän tämä kelpaa ja jokainen jakaakin nyt Niemelän kirjoitelmaa innoissaan. Onhan se kuin taivaasta tipahtanut pelastusrengas hukkuvalle.

”on myöhäistä itkeä kun paska on jo housuissa”

Niemelä kirjoittaa kohun vaiheista tiivistelmän. Jostain syystä hän unohtaa kokonaan ehkä sen suurimman uutisen koko kohussa. Tanner sai koko kohun aikaiseksi. Hän useissa lehdissä kertoi, miten hakkuukone oli hakannut pesäpuun. Hän ei myöskään oikaissut vääriä juttuja ennen silminnäkijöiden julkituloa. Tässä pätee vanha viisaus ”on myöhäistä itkeä kun paska on jo housuissa”.

Kuinka moni aidosti uskoo, että neljän eri lehden toimittajat olisivat keksineet samanlaisen väärän tarinan pöllökuvan yhteyteen, jos Tanner olisi kertonut nostaneensa pöllön kuvattavaksi? Kuinka moni uskoo, että kaikki jutut kertoivat hänen löytäneen pöllönpoikasen kannolta keskeltä hakkuuaukeaa, eikä Tannerilla olisi osuutta tähän viestiin?

Kenellä vastuu?

Tanner ei ota vastuuta. Lehdistö ei ota vastuuta. Luontojärjestöt eivät edes pahoittele ja markkinoivat virheelläkin avohakkuunvastaista kampanjaansa. Itse olen kasvatettu siihen, että jokainen tekee virheitä joskus. Virheen sattuessa pyydetään anteeksi. Se on ihan perusoppeja käytössäännöistä. Omasta mielestäni kaikki edellämainitut voisivat asiallisesti kantaa oman vastuunsa koko kohussa. Tanner on muutellut tarinaansa ja epäilys on suuri, että kohu on kokonaan hänen vastuullaan. Olisi suoraselkäistä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Media ei tarkistanut jutun taustoja metsänomistajalta tai metsäyhtiöltä. Se voisi pahoitella virhettään valemedian levittämisestä. Luontojärjestöt löivät koko metsäalaa kuin vierasta sikaa. Se voisi kantaa vastuunsa ja tunnustaa, että heillekin voi tapahtua virheitä. Nähtäväksi jää, ottaako kukaan vastuuta..

Jotain hyvääkin

Jokaisessa jutussa on myös hopeareunus. Metsähallituksen tiedottajana työskennellessäni huomasin konkreettisesti erittäin nopeasti, miten luontojärjestöjen tiedotteet menevät sellaisenaan toimitusten seulan läpi lähes poikkeuksetta. Koska usein Metsähallitus oli syytösten kohteena ”kasvottomana valtion rahasampona”, usein tiesin myös asioiden todellisen tilan. Se ei yleensä ollut lähellekään lehdestä luettua.

Oli varsin yleistä, että luontojärjestöltä lähtenyt uutisaihe päätyi lehtiin PELKÄSTÄÄN luonnonsuojelijoiden haastatteluilla varustettuna. Metsähallituksella oli sitten mahdollisuus oikaista juttua jälkikäteen. Sen verran höveleitä olivat kuitenkin toimituksissa. Mutta jos itse laitoin tiedotteita lehtiin Metsähallituksen toiminnasta, oli aivan tavallista, että samaan juttuun sisällytettiin jonkun luontojärjestön ”asiantuntijan” metsätalousvastaista paheksuntaa höystettynä väitteellä vanhojen metsien loppumisesta ja ehkä itse aiheestakin.

Ehkä #pöllögate toi esiin sen, minkä metsäala on tiennyt jo pitkään. Luontojärjestöt eivät toimi rehellisesti viestinnässään. Ne käyttävät #valemedia:a ja ”disinformaatio:ta häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen julkisuutta kapeakatsontaisille tavoitteilleen. Ehkä viimein media ottaa opikseen ja alkaa selvittämään yhden asian järjestöjen levittämiä tietoja myös toisesta näkökulmasta. Tätä olen toivonut koko metsäalalla oloni ajan. Se on vastuullista journalismia!

Lisäksi metsäala on saanut erinomaisen syyn jakaa ihmisille tietoa erilaisista ohjeista ja suosituksista, joita pöllöjen ja muiden luontokappaleiden suojelemiseksi metsätalouden arkitoimissa on aktiivisessa käytössä. Ja se kirjo on valtava!

Ja mitä opimme siis kohusta. Opimmeko lähdekriittisyyttä? Opimmeko kuulemaan myös toista osapuolta?

(Lisätty 17.6.2018)

Iltalehti teki laajan jutun 17.6., jossa äänessä olivat kuvan ottaja ja luontojärjestöt. Ihan käsittämätön tarina saa siis jatkoa. Jutun otsikointi oli kohuun viittaava, mutta sisältö oli ihan pelkkää luontoaktivistien metsätalousvastaista propagandaa. Ja mitä opimme siis kohusta. Opimmeko lähdekriittisyyttä? Opimmeko kuulemaan myös toista osapuolta? Jos Iltalehden mielestä kohukuvaajan tarinaan toisen puolen tuo Bird Life Suomi ja Suomen Luonnonsuojeluliitto, ei opittu yhtään mitään..

Paloma Hannonen (SLL) kertoo, kuinka 25 % puutavaralajeista tulee hakkuilta kesällä neljän kuukauden aikana. Eli kesällä hakataan selvästi muita aikoja vähemmän. Pesimäaikaiset hakkuut kattavat n. 0,2% Suomen metsistä. Tämä on merkitsevä luku, joka asettaa vaatimukset, uhan ja seuraukset mielestäni kohtuullisen hyvin mittakaavaan.

(Lisätty 11.7.2018)

YLE on alkanut mainostaa avohakkuukieltoa tosissaan. Lähes jokaisessa metsiin liittyvässä jutussa aloitetta nostetaan ylös. Greenpeacen Sini Harkki oli Päivän kasvona. Sinin tarina oli tuttua höttöä, jolla ei tosielämään ollut paljoakaan yhtymäkohtia. Pöllögate tuotiin esiin toimituksellisesti oudossa valossa. Toimittaja kyllä kertoi alkuperäisestä kuvasta ja kuvaili miten se toi buustia aloiteelle. Jostain syystä ei kuitenkaan lavastuksesta puhuttu sanallakaan, vaikka olisi ollut juuri oikea henkilö vastaamaan lavastetun kuvan käytöstä markkinoinnissa.

Kansainvälisen luonnonsuojelubiologien konferenssista tehdyssä jutussa arvosteltiin metsätaloutta, joka vallitsi 1980 -luvulla. Nykymetsätaloudesta ei puhuttu juuri mitään. Mutta tässäkin yhteydessä lakialoite kyllä nostettiin esiin, vaikka se ei konferenssiin liity mitenkään.

Kuinka minusta tuli metsämörkö?

Metsämörkö, tuo mystinen taruolento, joka kertoo mitä on mieltä. Metsäkeskusteluihin aktiivisesti osallistuva metsämörkö on ikävä otus. Se kyseenalaistaa metsistä vieraantuneiden näkemyksiä ja arvomaailmaa tuomalla keskusteluun aiemmin vaiettuja tekijöitä ja vaikutuksia. Metsämörkö pilaa aiemmin niin autuaan yksipuolisen syyttelyn nostamalla esiin myös luonnonsuojelijoiden kestämättömän toiminnan. Luonnonsuojelun vahtikoirien luontaisena vihollisena se uhkaa mikroskooppisen tarkastelun pohjalta tehtäviä suuria vaatimuksia katsomalla suurempia kokonaisuuksia..

Kun lukee kommentteja minusta ja kommenttieni vastauksia, ei voi kuin ihmetellä sitä tahtotilaa antaa kuvaa luontoavihaavasta metsämöröstä, jolle luontoarvoilla ei ole merkitystä. Erityisesti tässä kunnostautuvat luontojärjestöjen ”asiantuntijat” ja aktiivijäsenet, jotka ilmeisesti kokevat asiassa pysyvän dialogin jonkinasteisena uhkana. Leima on täysin perusteeton, joka on tietoisesti muodostettu yksipuolisesti metsien käyttöä vastustavien tahojen toimesta.

Metsämöröksi leimaamista tapahtuu kaikilla kiusaamisen keinoilla. Vähättely, asiantuntemuksen puutteesta syyttely, ulkopuolelle jättäminen, henkilökohtaiset herjaukset, asiantuntemuksen vähättely, keskusteluiden vieminen sivuraiteelle, sensurointi, alentuvat kommentit ja monet muut ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisen vuoden aikana. Mutta metsämörkö ei lannistu tällaisesta pikkumaisesta ja lapsellisesta käytöksestä. Jos kymmenien miljoonien eurojen liikevaihdolla pyörivien organisaatioiden henkilöt joutuvat turvautumaan tällaiseen, jokainen lukija ymmärtää miten hataralla pohjalla ne toimivat. Totuus tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka vihreillä arvoilla ratsastaisikin.

Metsämörkö -leimaa pyritään antamaan kaikissa kommenteissa. Ei ole väliä, mitä mieltä itse olen asioista ja kuinka painokkaasti olen tuonut mielipiteitäni keskusteluissa esiin, kun leimaa tarjotaan. Otetaan esimerkkinä #avohakkuuthistoriaan -lakialoite. Itse olen monessa yhteydessä tuonut jatkuvan kasvatuksen hyviä puolia esiin ja olen itsekin toteuttanut valtion maille metsäsuunnitelmia, joissa jatkuva kasvatus on ollut merkittävässä roolissa. En siis vastusta jatkuvan kasvatuksen menetelmiä. #avohakkuuthistoriaan -aloitteessa ei ole kyse tästä ja kritiikkini on kohdistunut ehdottomuuteen, jota aloite edustaa. Olen koulutukseltani metsätalousinsinööri ja minulla on vuosien kokemus metsien käytön suunnittelusta. Olen nähnyt konkreettisesti, miten uudistamistoimet ovat menneet pieleen ja näitä syitä on lukuisissa tilaisuuksissa ja tutkimuksissa pohdittu. Selvää on, että jokainen kohde on omanlaisensa ja haasteet myös.

Kannatan jatkuvaa kasvatusta – vastustan avohakkuukieltoa

Koulutus ja kokemus on antanut minulle osaamista metsien tulevan kehittymisen arviointiin, sekä riskien arviointiin. On kiistatonta, että jatkuva kasvatus ei ole joka paikassa ja jokaisella kasvupaikkatyypillä relevantti vaihtoehto. Ja tätä puolta olen pyrkinyt tuomaan esiin keskusteluissa.

Mutta kuten sanoin, jatkuva kasvatus voi olla erinomainen vaihtoehto. Se voi olla oikein toteutettuna ja oikeanlaiseen metsään suunniteltuna taloudellisesti erittäinkin kilpailukykyinen avohakkuiden kanssa. Tämä näkökulma tuntuu unohtuvan metsämörkökriittisiltä keskustelijoilta kokonaan. He valikoivat suotuisiin olosuhteisiin tehtyjä tutkimuksia argumentointinsa perusteeksi ja yleistävät tulokset kaikkialle. Tutkimusten väärinkäyttö onkin metsäkeskustelun suurin eripuraa aiheuttava tekijä ilman todellista syytä käynnistettyjen hakkuiden vastaisten kampanjoiden lisäksi. Tutkimuksia tulkitaan erittäin vapaamuotoisesti ja monesti jopa tutkimuksen tulosten vastaisesti mielikuvien luomiseen.

Myös avohakkuilla on metsäluonnon monimuotoisuutta lisääviä vaikutuksia.

Peräänkuulutan asiasta argumentointia

Metsäkeskustelussa pitäisi alkaa jakamaan keltaisia ja punaisia kortteja niille keskusteluiden osallistujille, joilla on vaikeuksia pysyä asiassa menemättä henkilökohtaisuuksiin. Ei ole asiallista tuoda keskustelijoista mielikuvia, joiden tarkoitus on alentaa keskustelijan argumenttien painoarvoa, asiantuntemuksen tasoa, väärää tulkintaa tavoitteista tai mitään muutakaan mielikuvaa, joka kohdistuu henkilöön. Mikäli keskustellaan asiapohjaisesti, pitäisi kasvaa ulos hiekkalaatikkoleikeistä ja arvostaa keskusteltavaa asiaa sen verran, että nousee henkilökohtaisuuksien yläpuolelle.

Olen hyvin harvoin saanut asiallisia vastauksia esittämiini kysymyksiin, jotka olen pyrkinyt perustelemaan huolellisesti ja jotka ovat keskeisiä metsäkeskustelussa. Yleensä metsämörköä pelkäävät keskustelijat ovat tarttuneet johonkin sinänsä epäolennaiseen asiaan ja tarvittaessa irroittaneet sen asiayhteydestä kokonaan viedäkseen keskustelua sivuraiteelle. Mielestäni tämä osoittaa sen, että kysymykset ovat sellaisia, joihin vastaamalla keskustelijat joutuisivat myöntämään asioiden todellisen nykytilan.

Olisi myös hedelmällistä tehdä johtopäätöksiä avoimin mielin. Tutkimuksia ja tutkimustuloksia on joka lähtöön. Useimmiten jo tutkimushypoteesi jää kuitenkin puutteelliseksi, jos halutaan tulokseksi metsien käytön vähentämistä tukevia tuloksia. Valikoiva tutkimusten käyttö ei edistä metsäkeskustelua, eikä luonnon monimuotoisuutta tai ilmastonmuutoksen vastaista taistelua. Talousasioiden välttely on myös omasta mielestäni vastuunpakoilua ja harhauttamista.

Myös virkistysarvoja on käytetty runsaasti porkkanana metsäsodissa. Oletusarvona on tietysti ollut pelkästään omiin mielikuviin nojaava näkemys metsästä virkistyspaikkana. Kuitenkin aihetta on tutkittu erittäin vähän. Harri Silvennoinen teki aiheesta väitöskirjatyön, jonka perusteella ihmiset kaikista lähtömaista pitävät enemmän hoidetusta (lue talous-) metsästä, kuin hoitamattomista metsistä.

Luontoarvot ovat minulle ja koko metsäsektorille tärkeitä

Keskusteluissa luontojärjestöt pyrkivät säännönmukaisesti tuomaan metsäalan toimijat esiin ahneina ja luonnosta välinpitämättöminä rahantekokoneina. Metsäalan asiantuntijana tuollaiset syytökset kuulostavat hyvinkin henkilökohtaisilta, eivätkä pidä lainkaan paikkaansa. Lähes poikkeuksetta tuntemani lukuisat metsäasiantuntijat pitävät luonnon monimuotoisuutta tärkeänä ja ottavat sen mielellään huomioon omassa työssään. Riistan hyvinvointikin on tärkeä heille. Suuri osa metsäammattilaisista viettääkin runsaasti vapaa-aikaansa metsästäen hirveä, vesi- ja kanalintuja, sekä muuta riistaa.

Järjestöjen edustajat eivät julkisten kommenttiensa perusteella arvosta yhtään metsäsektorin tekemää kehitystyötä metsäluonnon monimuotoisuuden eteen. Niiltä ei kiitosta kuulu, vaikka tulokset puhuvatkin puolestaan. Kuitenkin jo 30 vuoden ajan metsäsektori on tehnyt vapaaehtoisesti kehitystyötä, jolla on pyritty parantamaan eliöiden elinvoimaisuutta. Useimmiten tämä on tarkoittanut pienempiä metsätuloja. Myös laajasti käytössä oleva PEFC -sertifiointijärjestelmä vaatii jatkuvaa parantamista ympäristönäkökulmien osalta.

DCIM101MEDIA
Riistanhoidollisessa eli ns. donitsiharvennuksessa lisätään kerroksellisuutta tasaikäiseen metsään. Jalankulkijaa näky ei häiritse.

Paras tulos saavutetaan silloin, kun uusi menetelmä on metsäluonnon monimuotoisuuden lisäksi myös taloudellisesti kannattava. Esimerkkinä Metsähallituksen suunnittelija Timo Pelkosen kehittämä riistanhoidollinen harvennus, jossa tasarakenteiseen kasvatusmetsään tehdään harvennuksen yhteydessä riistaa suosivaa kerroksellisuutta, reunametsää, pakoreittejä ja parannetaan pensaskerroksen tilaa. Toisena taloudellisesti kannattavana esimerkkinä voidaan pitää hallitun hoitamattomuuden periaatetta, jossa metsänhoidossa raivataan vain tarpeellinen osa ja loput pienpuustosta jää suojapaikoiksi metsän eläimille.

Metsätalouden arkipäivää on tärkeiden luontokohteiden tunnistaminen ja niiden säästäminen toiminnan yhteydessä. Lajirikkaimmat paikat ovat varsin hyvin suojassa tuhoutumiselta, vaikka joskus inhimillisiä erehdyksiä sattuukin. Vaikkapa talvella tehty leimikkosuunnitelma ja korjuun toteutus aiheuttaa riskitekijän tällaisen kohteen osalta. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa tärkeistä elinympäristöistä on metsätietojärjestelmiin merkittynä paikkatietoina ja ne osataan huomioida pääsääntöisesti talvellakin.

Säästöpuita on jätetty hakkuiden yhteydessä jo vuosikymmenet. Säästöpuiden tarkoitus on parantaa lahopuujatkumoa pitkäjänteisesti. Usein jätettävät puut ovat eläviä, mutta odotusarvo on, että ne kuolevat aikanaan ja muodostavat lahopuuta. Ennen kuolemista säästöpuut lisäävät vanhaa puustoa tarvitsevien lajien elinvoimaisuutta.

Suojavyöhykkeitä ei hakata soiden ja vesistöjen reunoilta. Niiden tehtävä on monipuolinen ja usein suojavyöhykkeen lajisto on sellaista, joka vaatii omanlaisensa ympäristön. Näitä kahden erilaisen ympäristön rajapintoja kutsutaan vaihettumisvyöhykkeiksi, jotka ovat sekoitus kahdentyyppistä ympäristöä.

Lahopuut ja kuolleet pystypuut jätetään metsään. Joskus kuollutta puustoa on niin paljon, että metsätuholaki edellyttää niiden poistamista. Lisäksi joskus runsan pystykuollut puusto haittaa merkittävästi uudistamistoimia ja sen vuoksi niitä vähennetään hakkuiden yhteydessä. Aina kuvioille jää kuitenkin näissäkin tapauksissa määrätty määrä (vaihtelee maantieteellisesti) kuollutta puuta.

Tekopökkelöt ovat nopea tapa lisätä lahopuuta metsätaloustoimenpiteiden yhteydessä. Noin 3 metrin korkeudesta katkaistut pökkelöt alkavat lahota nopeasti ja tuovat oman lisänsä lahopuun määrän kasvattamiseen yhdessä muiden menetelmien kanssa. Jostain syystä tämäkin luontopiireissä tyrmättiin ja laskettiin, että kahden pökkelön sijasta pitäisi olla 200 pökkelöä hehtaarilla. Ei ole ollut tarkoituskaan, että pelkästään tekopökkelöillä korjataan lahopuuvaje kokonaan. Koko metsäkeskustelua vaivaa sama ongelma. Suurin osa asioista jää keskusteluiden ulkopuolelle, kun aktivistit keksivät syitä riitelylle.

Suojelualue- ja alue-ekologinen verkosto

Monimuotoisuutta pyritään lisäämään myös kansainvälisestikin mittavalla luonnonsuojelualueverkostolla. Suomessa tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta tiukkaa metsätalouskieltoa. Esimerkiksi Keski-Euroopan suojelualueille on usein tehty hakkuu- ja hoitosuunnitelma ja niiden hyödyntäminen puuntuotannossa on arkipäiväistä.

Suojelualueverkosto koostuu pääasiassa luonnonsuojelualueista, luonnonpuistoista, kansallispuistoista ja erämaa-alueista. Virallisesti suojeltuja metsiä on n. 12 %. Näiden lisäksi on kaavoituksella, metsänomistajien omilla päätöksillä ja muilla päätöksillä siirretty metsätalouden ulkopuolelle merkittävästi tilastoimattomia metsäalueita.

Metsähallitus ylläpitää luonnonsuojelualueverkostoa täydentävää Alue-ekologista verkostoa. AE-verkostolla tuetaan lajien liikkumista alueelta toiselle ja eliöiden elinpiiriä. AE-verkostoja päivitetään aika ajoin sen hetkistä tarvetta paremmin huomioivaksi. Esimerkiksi lisääntyneet suojelualueet vähentävät tarvetta AE-kohteiden määrälle sillä alueella. Vaikka AE-verkoston kohteet eivät kaikki ole suoranaisesti suojelussa, niitä käsitellessä otetaan huomattavasti normaalia tarkemmin AE-alueen tai kohteen tarkoituksen säilyminen. AE alueita käsitellään kaiken kaikkiaan hyvin vähän.

DSC_0011_1

Vesiensuojelu

Maanmuokkaus ja ojitukset tuottavat väärin tehtynä merkittäviä ravinnekuormituksia vesistöihin. 1980 -luvulla herättiin vesiensuojelun tärkeyteen, kun monet vesistöt oli jo värjääntyneet humuksen vuvoksi ruskeiksi ja ravinnehuuhtoumat olivat rehevöittäneet niitä. Vesiensuojelua on kehitetty siitä lähtien.

Maanmuokkauksilla vesistökuormitusta pyritään minimoimaan muun muassa pintavalutuskenttien avulla. Ojitusten ja kunnostusojitusten yhteydessä tehdään laskeutusaltaiden ja pintavalutuskenttien yhdistelmiä, suunnataan ojat siten, ettei valuva vesi pääse suoraan vesistöihin, tehdään kaivukatkoja vedenvirtaaman hillitsemiseksi ja vältetään päälaskusuuntaan tehtavien ojien kaivamista. Vesistönsuojelun ykköstavoite onkin, että siinä vaiheessa kun vesi päätyy luonnonpuroon, jokeen, järveen tai muuhun vesistöön, siitä on humus ja kiintoaineet, sekä ravinteet mahdollisimman hyvin suodattuneet maaperään.

Valitettavasti ennen heräämistä tapahtuneiden virheiden vuoksi ravinteita ja kiintoaineksia valuu edelleen vesistöihin vuosikymmentenkin jälkeen. Joillakin alueilla luonto ei korjaa tilannetta ja niille tehdäänkin aktiivisia vesistönhoitotoimenpiteitä, joilla vesistövaikutuksia pienennetään.

WP_20141007_010

Ilmastonsuojelu

Suomen metsät kasvavat enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Syynä tähän on sotien jälkeen tehdyt mittavat hakkuut, metsäntutkimus ja metsänhoidon paraneminen, sekä ilmastonmuutos itsessään. Sotakorvausten maksamiseksi valtavat savotat olivat arkipäivää. Avohakkuualueet saattoivat olla kymmeniä neliökilometrejä. Myös Suomen teollistuminen ja nykyinen hyvinvointi on pitkälti näiden hakkuiden peruja. Tämän jäljiltä samoilla alueilla on nyt erittäin hyvin kasvavaa nuorta ja varttunutta kasvatusmetsää, jota pitää harventaa ja niitä voidaan jopa uudistaa. Ilmaston lämpeneminen on pidentänyt kasvukautta ja voimistanut metsien kasvua. Lisäksi istutettavan puuston laatua on parannettu ja jo pelkästään paremmalla taimilaadulla voidaan saavuttaa jopa 20 % nopeampaa puuston kasvua luonnon ”kylvöön” nähden.

Vaikka metsien ilmastovaikutuksista ollaan selvästi montaa mieltä, itse ajattelen asian suurinpiirtein seuraavasti: hakkuiden yhteydessä saadaan tukkia, kuitua ja energiapuuta.

Tukeista tehdään muun muassa rakennuksia, käyttötavaroita ja huonekaluja. Vaihtoehtona näille olisi ilmastoon negatiivisesti vaikuttavien raaka-aineiden käyttö, kuten betoni, teräs tai muovit. Rakennuksissa ja huonekaluissa hiili pysyy sitoutuneena pitkään. Jopa pidempään kuin uuden vastaavan puuston kasvaminen kestää. Kun rakennus joskus puretaan, siinä olleesta puusta voidaan tehdä muita puujalosteita, kuten vaikkapa huonekaluja tai uusia rakennuksia. Puu voi mennä myös kierrätettäväksi sellutehtaalle ja viimeisenä se päätyy energiakäyttöön.

Kuitupuu menee biotuote- tai sellutehtaille, josta siitä jalostetaan jatkojalostuksen kannalta oikeanlaista sellua. Lisäksi sivutuotteena tulee esimerkiksi mäntyöljyä, ligniiniä, terpeenejä tai muita kemiallisia raaka-aineita, sekä lämpöä ja sähköä. Näistä jalosteista valmistetaan papereita, pehmopapereita, muovia korvaavia esineitä, puuvillaa korvaavia tekstiilikuituja, kartonkia tai vaikkapa lääkkeitä. Useimmat raaka-aineet korvaavat fossiilisesta öljystä valmistettuja raaka-aineita. Näistäkin tuotteista suuri osa on kierrätettäviä. Parhaimmillaan puuaines ehtii täyttää useita erilaisia ihmisten tarpeita ennen päätymistään energiakäyttöön.

Energiapuusta jalostetaan lähinnä biopolttoaineita, lämpöä ja sähköä. Biopolttoaineet korvaavat suoraan fossiilista öljyä jättäen saman verran hiiltä maan sisään. Ne voivat olla myös raaka-aineita jatkojalostusta varten, jolloin niistä tulee korkeamman jalostusasteen tuotteita. Energiapuu lämmittää koteja ja suihkuvesiä kautta Suomen. Yleisesti käytetään niin sanottuja CHP -laitoksia, jotka tuottavat lämmöstä myös sähköä. Energiapuuksi päätyy hakkuilta yleensä latvaosat ja pieniläpimittainen puu, jota ei kannattavasti voida hyödyntää muualla. Ja huomautan nyt vielä, että esimerkiksi #LULUCF -keskustelussa suomen tavoittelema lisähakkuu ei olisi ollut energiapuuhakkuiden lisäämistä, vaikka ympäristöjärjestöt näin viestivätkin. Energiapuu on lähes aina hakkuiden yhteydessä tulevaa sivutuotetta, jonka kasvattamiseen ei metsätaloudessa pyritä, mutta jolla voidaan metsätalouden kannattavuutta lisätä.

Suomen Luonnonsuojeluliiton aktiivi Esa Hankonen perusteli juuri Maaseudun tulevaisuuden sivuilla, miten hakkuut pienentävät hiilivarastoa metsässä. Hän ikäänkuin alleviivasi näkemyseroa, joka minulla ja ympäristöjärjestöillä on tässä asiassa. Kun järjestöt tekevät laskelmia, he usein olettavat puuhun varastoituneen hiilen katoavan kuin pieru saharaan. Esa perusteli metsään jätetyn puun hiilivarastoa juuri sillä, että hiili vapautuu kuolleesta puusta hitaasti. He myös laskevat hiilinieluvaikutuksia tarkoituksenmukaisesti siltä ajalta, joka sattuu olemaan uudistetussa metsässä taimikkovaiheeksi laskettavaa aikaa. Tämän jälkeen hiilinieluvaikutukset kasvavat merkittävästi. Tutkijoiden mukaan vertailu uudistetun ja hakkaamattoman metsän hiilivarastojen väliltä menee suurin piirtein siten, että hakkaamaton voittaa lyhyellä aikavälillä, mutta vähänkään pidemmän ajanjakson vaikutukset ovat hakkuun jälkeen paremmat. Koska minulle on opetettu, että metsätalous on pitkäjänteistä työtä ja näen kestävän kehityksen olevan pitkällä aikavälillä paras ratkaisu, minun on vaikea tässäkään asiassa hyväksyä ympäristöjärjestöjen tavoittelemien pikavoittojen ottamista. Mieluummin pitäisi kehittää myös muiden valtioiden metsätaloutta kestävämpään suuntaan.

LULUCF for Dummies
Suojelualueet eivät sido puuta sen jälkeen, kun ovat kasvaneet tiettyyn pisteeseen. Eikä niistä saada uusiutuvaa raaka-ainetta..

Sen enempää yksikään ympäristöjärjestö, kuin Esa Hankonenkaan ei huomioi sitä että metsään jätetty puu ei vähennä muiden raaka-aineiden tarvetta yhtään! Toisin sanoen se tarjotin, kauha tai polttoainelitra, joka olisi voitu valmistaa tuosta puusta ja jonka joku ihminen tarvitsee, pitääkin tehdä fossiilisesta öljystä, kaivannaistuotteista tai muusta ilmastolle usein negatiivisesta raaka-aineesta. Tämä on se tärkein puuttuva argumentti ilmastokeskustelussa metsiä koskien, jota ei saisi milloinkaan unohtaa puhtaamman ja terveellisemmän tulaveisuuden rakentamisessa. Itse näen puun käytön lisäämisen ilmastonsuojelun perustana.

Metsämörkö tykkää metsistä monipuolisesti

Itselleni metsillä on ollut aina tärkeä rooli elämässä. Lapsena asuin metsän laidassa ja naapureiden kanssa metsissä seikkailtiin, pelattiin piilosta, luisteltiin metsälammen jäällä ja kerättiin marjoja. Metsä oli monipuolinen, kiinnostava ja jännittäväkin paikka, jonne meni aina ihan mielellään.

Kun ikää kertyi, tuli mukaan vaeltaminen, retkeily, ammattimainen marjojen poiminta, suunnistaminen ja metsästys. Myös kalastamaan mentiin usein metsien kautta ja polkupyöräilymaastokin oli aika usein sammalmättäikkö pyörätien sijasta.

Aina metsät ovat tarjonneet myös puuta arjen tarpeisiin ja olen oppinut arvostamaan lämmintä kotia, jonka rakentamisessa puuta on käytetty. Puun hankkiminen on ollut kovaa työtä nuorelle miehelle, mutta siitä huolimatta sahahommiin mentiin ihan mielellään. Se oli jotenkin niin konkreettista ja palkitsevaa, ettei sitä osannut huonona pitää.

Aikuisiällä elämässä tuli vastaan ammatinvaihto ja metsäala oli ehdoton ykkösvalinta. Minusta oli todella mielenkiintoista oppia syvemmin tuntemaan metsien elämää, lajistoa ja ihmisen toimien vaikutuksia. Monimuotoisuus oli jo tuolloin tärkeässä osassa koulutusta ja asiaa käsiteltiin varmaan eniten koko kurssitarjonnasta.

Minut tuntevat tietävät, että muiden etu menee helposti oman etuni edelle. Minulle on tärkeää säilyttää elinmahdollisuudet myös maaseudulla, mutta metsäkeskustelussa on kyse elinmahdollisuuksien säilyttämisestä maapallolla. Metsäkeskustelu irrallisena siitä kokonaisuudesta, jota se edustaa, on kestämätöntä. Jos ei tunnusteta nykymenetelmiä, uusiutuvien raaka-aineiden tärkeyttä, puupohjaisten tuotteiden substituutiovaikutuksia, kiertotaloutta ja materiaalien monivaiheista elinkaarta ennen energiakäyttöä, ilmastovaikutuksia hiilen määrään kokonaiskierrossa, taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnallemme tai metsäalalla työskenteleville ihmisille, sosiaalisia vaikutuksia haja-asutusalueille ja niin edelleen, ei pitäisi ottaa kantaa yksityiskohtiinkaan. Osaoptimoinnilla ei luontoarvoja paranneta, eikä lyhytnäköisellä ja kapeakatsontaisella päätöksenteolla voidaan tehdä hyvää tulevaisuutta. Päin vastoin se voi aiheuttaa huomattavan suurta vahinkoa metsien monimuotoisuudelle. Tätä en halua olla todistamassa, enkä sitä miten järjestöaktiivit vierittävät kuitenkin syyn muiden niskaan tunnustamatta omaa rooliaan kehityksessä.

Metsämörkö menee mielellään edelleen metsään joka tutkitustikin virkistää mieltä ja kehoa. Oli se sitten talousmetsää tai jotain muuta..

Päivitetty 12.6. Lisätty tekopökkelöistä kertova kappale

Viitteitä, viitteitä..

Tieteelliseen todisteluun kuuluu luonnollisesti argumentteja tukevat viitteet. Niiden avulla voidaan keskustelua käydä asiapohjalta ja esitettyjä faktoja voidaan tarkistaa. Pakko tunnustaa, että itselläni olisi parannettavaa viitteiden käytössä. En vain jaksa aina niitä hakea uudelleen ja uudelleen, kun samoista asioista keskustellaan samojen tahojen kanssa. Mutta ainakin opin, että on syytä aukaista linkit ennen arvostelemista, kun menin twiitin perusteella tyrmäämään väärän tutkimuksen.

Yllättävän paljon on faktoina esitetty asioita, joille ei tunnu löytyvän yhtään tieteellistä näyttöä

Luonnonsuojelujärjestöillä on varmaan ollut jokin yhteinen palaveri lähiaikoin, sillä varsinkin Luonto-Liitto ja Suomen Luonnonsuojeluliitto ovat alkaneet yhä enemmän kyselemään viitteiden perään. Erityisesti silloin, kun heidän omat argumenttinsa eivät oikein tahdo pärjätä keskustelussa. Viitteenä niillä on useimmiten Suomen Luonto tai Vihreä Lanka -lehden jutut, ympäristöjärjestöjen perustamien tutkimusyksiköiden tiedotteet tai ympäristöasioissa selvästi metsätalousvastaisiksi profiloituneiden tutkijoiden tutkimukset tai mielipiteet.

Poimin järjestöjen tekemästä avohakkuiden kieltämiseen tähtäävästä lakialoitteesta otteita, joilla perustellaan Suomen lain muuttamista. Yllättävän paljon on faktoina esitetty asioita, joille ei tunnu löytyvän yhtään tieteellistä näyttöä.

1. Jatkuva kasvatus suojelee ja vahvistaa metsien hiilinieluja

En tiedä, miten hakkuutapa voi suojella tai vahvistaa hiilinieluja, mutta olisin tähän kyllä toivonut vähän tarkennusta. Jos lakialoitteen mukaisesti avohakkuut kiellettäisiin, se ei tarkoittaisi ihmisten tarvitseman puumäärän alenemista. Seuraus olisi, että vuosittaiset hakkuualat kasvaisivat. Koska lakialoitteessa esitetään avohakkuiden kieltämistä kokonaan, on syytä tarkastella vaikutuksia juuri kokonaisuuden osalta. Avohakkuisiin perustuva kuviometsätalous on saanut aikaiseksi nykyisen metsien kasvun. Kasvu on nopeampaa kuin koskaan Suomen historiassa, vaikka suojelualueiden määrä on noussut viime vuosikymmeninä huomattavasti. Puuta kasvaa n. 110 miljoonaa kuutiota vuosittain. Tämä on aika lähellä myös hiilitonnien määrää. Kasvu lasketaan lähinnä metsätalousalueiden osalta, koska suojelualueilla kasvu pysähtyy puiden tullessa vanhoiksi. Lisäksi Suomen metsissä on enemmän puuta kuin koskaan historiassa. Puun määrä on kuviometsätalouden ansiosta kaksinkertaistunut. Saavutus on aika mieletön, kun huomioidaan yli 2000 miljoonan kuution hakkuut samana sadan vuoden ajanjaksona. Jatkuvaan kasvatukseen siirtymisen on arvioitu laskevan metsien puuntuottokykyä 20-30 %. Itselleni ei aivan aukea, miten tämä suojelee tai vahvistaa hiilinieluja. Minusta se tulee vähentämään kestävästi käytössä olevan puun määrää. Tämä taas tarkoittaa ilmaston osalta sitä, että emme saa uusiutuvaa raaka-ainetta niin paljoa ja joudumme ehkä jatkamaan fossiilitaloutta paljon pidempään kuin olisi muuten tarvetta.

2. Jatkuva kasvatus parantaa mahdollisuutta metsien monikäyttöön, kuten retkeilyyn, marjastukseen, sienestykseen ja metsästykseen

Metsäkeskustelussa ei tältä argumentilta voi välttyä. Tosin pakko myöntää, etten ole nähnyt juuri väitettä tukevia tutkimuksia. Juuri viime keväänä Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Silvennoinen julkaisi väitöskirjansa tuloksia, jonka mukaan ihmisten mieltymykset ovat aikaan ja paikkaan sidottuja. Kaikki pitävät kuitenkin hoidetuista metsistä ja suojelualueen hoitamaton metsikkö ei ole kovin kaunis tai houkutteleva.

Metsäautotiet valtion mailla ovat kaikkien käytössä hakkuutavasta riippumatta. Tosin metsätalouden kannattavuutta tullaan mahdollisesti hakemaan metsäautotieverkoston kustannuksella, jos metsätalouden kannattavuus tippuu ja silloin kärsisi kaikki käyttäjät. Itse harrastan kalastusta, metsästystä, marjastusta ja sienestystä. Pääasiassa olen liikkunut alueella, jossa on sekä avohakkuisiin perustuvaa metsätalousaluetta, että vanhojen metsien suojelualueita. Alueella on myös toteutettu jatkuvan kasvatuksen hakkuita. Metsästäessä metsätalouden menetelmillä ei juuri ole väliä, sillä riistaa on löytynyt ihan kaikenlaisista paikoista. Tietysti kävely juuri veltatulla hakkuuaukolla voi olla tympeää, mutta olisihan aina mahdollisuus kiertää aukko. Itse kuitenkin usein valitsen aukon laiskuuttani..

Olen etsinyt avohakkuualoja sienestystarkoituksessa tänäkin keväänä ja aikanaan olen kerännyt suhteellisen kovat marjanmyyntitulot aurausalueelta. Mustikan ja puolukan kerääminen on siellä selkäystävällistä ja usein marjaa löytyy erittäin hyvin. Liekkö taustalla juuriston rikkoutuminen maanmuokkauksessa, jota on seurannut kasvien reagointi kilpailutilanteen muuttumiseen muihin lajeihin verrattuna. Jatkuvan kasvatuksen kuvioilla en ole marjastanut, enkä sienestänyt. En ole tehnyt tietoista valintaa, mutta ehkä alitajuntaisesti olen etsinyt isompaa samanlaatuista paikkaa, josta voi kerätä hyvän saaliin etsimättä välillä uutta paikkaa.

Kalaankin menen usein käyttäen metsäautoteitä. Eniten harmittaa vesistöjen viereen jätetyt suojakaistaleet, jotka ovat täysin villiintyneitä pusikkoja. Virkistyskäytöllisin perustein toivoisin, että niitä edes raivattaisiin virksityskäyttöarvojen lisäämiseksi.

3. Jatkuva kasvatus vähentää metsätuhoja ja parantaa metsäluonnon ja metsätalouden mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen

Tähänkään en löytänyt vahvistusta lueskennellessani aiheeseen liittyviä artikkeleita. Jatkuvan kasvatuksen tekeminen vaatii tarkkuutta suunnittelussa, tai jäljelle jäävä puusto voi tuhoutua myrkyjen tai lumituhojen seurauksena. Avohakkuulla metsätuhoa ei oikein voi tapahtua, kun koko puusto poistetaan. Etelä-Suomessa on isoja ongelmia myös maannouseman eli juurikäävän kanssa. Jatkuva kasvatus on jo ennalta tuhoon tuomittu, jos kuusikkoa käsitellään jatkuvan kasvatuksen menetelmillä.

En ole myöskään selvää viitettä löytänyt väitteelle, että jatkuva kasvatus parantaisi metsäluonnon mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen. Sen sijaan metsätaloudella on hyvät lähtökohdat sopeutumiseen jo olemassa. Metsien kiihtyvään kasvuun on pyritty sopeutumaan ihan ilman kieltojakin. Siihen sopeutumiseksi metsäsektori pyrkii lisäämään puun jalostuslaitoksia ja parantamaan korjuuketjuja, sekä lisäämään käytettävän puun kokonaismäärää. Luontojärjestöjen vastaus lakialoitteen perusteella tuntuisi olevan kuitenkin puun kasvun hidastaminen. Tällekään en ole mitään järjellistä selitystä keksinyt, kun kuitenkin ilmastonmuutos on joka toisessa lauseessa mukana.

Mutta kuka sitä sellua nyt sitten käyttää? Itse en ainakaan ole koskaan lisännyt kauppalistaan sellua.

4. Tasaikäismetsätalouden hakkuista saatavasta puuaineksesta merkittävä osa on kuitumittaista puuta, josta valmistetaan lyhytikäisiä puutuotteita

Ok. Tätä ei käy kiistäminen ja näinhän se on. Siitä saadaan sellua. Mikro-, liuko-, nano- tai ihan tavallista sellua. Mutta kuka sitä sellua nyt sitten käyttää? Itse en ainakaan ole koskaan lisännyt kauppalistaan sellua. Eli jotain puuttuu tästä ketjusta vielä. Sellusta valmistetaan papereita, kartonkia, tekstiileitä, biokomposiitteja, lääkevalmisteita, muoveja ja jopa niitä paljon puhetta herättäneitä mikromuoveja. Paperia ja kartonkia olen ostanut. Osa ostamistani papereista on päätynyt käytön jälkeen kierrätykseen tai energian tuotantoon, osa huuhtoutunut viemäriverkostoon.

Mutta en muista kauppalistallani olleen myöskään biokomposiittia, biotekstiiliä tai edes sitä mikromuovia. Olen ostanut silti biokomposiitista valmistettuja esineitä ja jopa terassilautaa. Olen myös ostanut viskoosikuituisia vaatteita ja ilmeisesti myös niitä mikromuoveja tyttären meikkien seassa.

Onkohan lakialoitteessa tarkoitettu vessapaperia tai ehkä kertakäyttöastioita lyhytikäisillä puutuotteilla? Ainakin siinä on unohtunut, että samasta puusta tehdään myös pitkäikäisiä tuotteita, jotka korvaavat täysin öljypohjaiset muovit. Ilmastonäkökulmasta minulla on näkemys, ettei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä sillä, kuinka pitkäikäinen tuote on, jos sen valmistuksen ansiosta voidaan vähentää maaperän syvyyksissä olevien hiilivarastojen pumppaamista ilmekehän hiilenkiertojärjestelmään. Ja jos lyhytikäiselläkin puutuotteella saadaan vähennettyä muoviroskan määrää luonnossa, koen sen hyväksi vaihtoehdoksi. Puupohjaiset tuotteet kun ovat pääsääntöisesti biohajoavia ja maatuvat osaksi luonnon ravinnejärjestelmää öljypohjaisista muoveista poiketen.

Viitteitä edes pyydettäessä kiitos

On aivan tavallista, että somen keskusteluissa luontojärjestöt tosiaan vaativat viitteitä. He etsivät kuumeisesti pienenpieniäkin syitä tarttua argumentteihin, jotta saisivat minut näyttämään trollilta. Viime keväänä Greenpeacen Facebookissa homma oli paljon rajumpaa. Silloin aktiivit hyökkäsivät avoimesti kimppuuni joukolla ja todella mauttomalla tavalla. Poliisi tutkii asiaa törkeänä kunnianloukkauksena, sillä siinä ryöpytyksessä täyttyi kaikki kriteerit.

On myös aivan tavallista, että jos minä kysyn viitteitä, niitä ei tule koskaan. Olisi paljon antoisampaa käydä keskustelua, jossa myös aktivistit pohjaisivat argumenttinsa johonkin todelliseen tai edes tutkittuun tietoon. Tai jos mielipiteitä kysyttäisiin eri ammattiryhmiltä hieman laajemminkin. Esimerkiksi viime syksynä Pailakan alueella messutessaan Greenpeace värväsi ”paikallisen matkailuyrittäjän” asiaansa edistämään. Hipsut ovat ihan syystä tuossa, johon palaan aivan pian.

En saanut vastausta, mutta kohta sain bannit heidän somekanavilleen.

Luontomatkailuyrittäjä edusti koko kainuun matkailusektoria aamu-TV:ssä, lehdissä ja monessa muussa yhteydessä. Koska elämme laatujournalismin aikaa, voisi kai kuvitella, että mediat tekisivät taustatyönsä. Mutta itselläni heräsi lähinnä hilpeys, kun tarkistin ytj.fi -palvelusta yrittäjän taustat. Kyseessä oli niinkin vakuuttava matkailuyrittäjä, että hänen toiminimensä oli rekisteröity loppukesästä ja paikkakuntakin oli Oulu. Hälytyskelloni heräsivät, kun tässäkään kampanjassa ei käytetty luotettavia lähteitä tai vakiintuneita toimijoita alueelta. Kysyin silloin Greenpeacelta, mihin he perustavat väitteensä metsätalouden vaikutuksiin luontomatkailua kohtaan. En saanut vastausta, mutta kohta sain bannit heidän somekanavilleen. Minä kuulemma jankkaan 😀 Todellinen syy taisi olla se, ettei heidän asiantuntijat pystyneet antamaan järjellisiä vastauksia olellisiin kysymyksiin, joita esitin. Tai sitten he eivät vain halua keskustella kriittisesti omasta toiminnastaan, vaan haluavat vain julistaa ”luonnonsuojelun ilosanomaa” ilman häiriöitä ja vääristää siten ihmisten kuvaa koko metsäalasta.

 

Populismin tunnistamisen vaikeus

Politiikan tutkija, Vaasan innolabin johtaja Mari K. Niemi pohti populismin asemaa (LK 22.5.2018) poliittisesta näkökulmasta. Lukiessani juttua, huomasin monen kohdan kuvailevan ympäristökeskustelun kärjekästä osapuolta, eli luontojärjestöjä. Mietinkin, miten ja miksi luontojärjestöjen viestit menevät niin hyvin läpi mediassa, vaikka useimmiten ne poikkeavat tutkitun tiedon yleislinjasta ja järjestöt ovat kuitenkin yhden aatteen poliittisia vaikuttajia.

Tässä kirjoituksessa lainaan jutussa poliittisiin malleihin tehtyjä havaintoja populismista ja pohdin, miten ne vertautuvat luontojärjestöjen toimintaan. Kannattaa avoimesti pohtia, olenko ihan metsässä vai voisiko ajatuksilla olla jotain todellisuuspohjaakin. Kriittisyys on aina suotavaa, kun populismi on läsnä. Lainauksissa otteita lehtijutusta ja perässä pohdintaa siihen liittyen.

”Populismin määrittely ei ole ihan helppoa.

Arkikäytössä siitä on tullut leimakirves, haukkumasana, jolla usein sivalletaan ja vähätellään toisin ajattelevaa.”

Kuten poliittisessa retoriikassa usein nähdään, poliitikot antavat vaikeissa kysymyksissä ympäripyöreitä vastauksia, jätettävät vastaamatta tai vastaavat kokonaan toiseen kysymykseen. Erityisesti konkaripoliitikko Paavo Väyrynen on tässä suorastaan kadehdittavan mestarillinen. Luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei myöskään ole helppoa, mutta väittäisin, että vahvat viitteet on olemassa, kuten ehkä tulet huomaamaan jatkaessasi lukemista.

”Politiikassa oikeistopopulistiset liikkeet tunnistaa eräänlaisesta kansallismielisyydestä ja vastakkainasettelusta: he kertovat olevansa aina kansan asialla ja eliittiä eli vallanpitäjiä vastaan.”

Metsäkeskustelussa kenellekään ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että luontojärjestöt  suorastaan elävät vastakkainasettelusta. Ne ovat nykynuorison tapaan erittäin tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksia niillä ei ole. Koska on totuttu siihen, ettei luontojärjestöjä oikeastaan kunnolla haasteta, järjestöjen viestinnästä on kadonnut moraali ja etiikka lähes olemattomiin. Jos keksitte kenelle järjestöt olisivat vastuussa, please, kertokaa se minullekin. Järjestöt myös ratsastavat meille kaikille suomalaisille tärkeällä asialla, jonka varaan on helppo nostattaa suuria tunteita. Olemmehan metsäkansaa ja metsät ja luonto on meille kaikille erittäin tärkeä. Koska luonto on myös monimuotoinen, sen ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Enkä nyt puhu retkeilystä silloin tällöin, vaan vuosikausien opiskelusta ja seuraamisesta. Tämä taas johtaa siihen, että suurin osa meistä ei ymmärrä todella, mistä keskusteluissa edes keskustellaan. Usein osoittautuu, että myöskään järjestöt eivät ymmärrä metsätalouden toimintaa, vaikka ovat kymmeniä vuosia hyökänneetkin sitä vastaan. Luontojärjestöt suuntaavat kampanjansa tietoisesti suuria metsätoimijoita vastaan. ”Kasvottomat” korporaatiot on helppo leimata, eikä niillä ole intressiä aloittaa kansainvälisiä selkkauksia vastaamalla samalla mitalla. Selusta on siis turvattu. Eli he kertovat olevansa aina LUONNON asialla ja eliittiä eli METSÄYHTIÖITÄ vastaan.

”Populistipuolueiden poliittinen ideologia on löyhää, viestintä kansankielistä ja tunteisiin vetoavaa.”

Luontojärjestöt käyttävät retoriikassaan kansaan vetoavia lausahduksia ja kekseliäästi luovat uusia termejä, jotka ovat mielikuviin vetoavia ja kohdetta alentavia. Ideologia on selkeä. Ne esiintyvät ”hyviksinä”, jotka yrittävät pelastaa maailmaa. Yleistä on kuitenkin, että kokonaisvaltainen ajattelu on tietoisesti jätetty toisarvoiseen asemaan. Ne taistelevat ilmastonmuutosta, fossiilista energiaa, öljynporausta, ydin- ja vesivoimaloita, kaivoksia ja metsien käyttöä vastaan, mutta varovat näiden liittämistä yhteen. Tosiasia kuitenkin on, että nämä kaikki ovat tiiviisti toisiinsa yhteydessä. Metsätaloudella voidaan vähentää tarvetta porata öljyä, käynnistää uusia kaivoksia ja korvata tuotteita uusiutuvilla raaka-aineilla. Puun korjuussa tulee aina sivutuotteena energiaksi hyödynnettävissä olevaa puuta, jolle ei ole muuta käyttöä. Metsäteollisuus myös tuottaa energiaa ja polttoaineita. Viime vuonna kiivaana käynyt LULUCF keskustelu oli malliesimerkki siitä, miten väärää kuvaa voidaan helposti syöttää ihmisille, jotka eivät tunne metsäalaa tai metsien tilaa. Luontojärjestöt viestivät määrätietoisesti, että lisääntyvä puun käyttö olisi avohakkuiden lisämisen ja puun polton lisäämisen aiheuttaja. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten järjestöt hyvin tietävät. Kannattavan metsätalouden edellytys on hyvänlaatuisen tukkipuun kasvattaminen. Sen tuottamiseksi metsissä tehdään harvennushakkuita, joita Suomen metsissä olisi kipeästi tarvekin lisästä. Monella alueella harvennusrästit ovat mittavat, koska pieniläpimittaiselle puulle ei ole ollut kysyntää. Hakkuiden lisääminen kohdistuisikin juuri näihin kasvatusmetsiin, jotka ovat läpitunkemattomia monimuotoisuudeltaan köyhtyviä ja virkistäytymiseen soveltumattomia tureikkoja.

pelkkaafeikkia_print

Avohakkuiden osalta järjestöt tekivät lakialoitteen, jolla pyritään avohakkuiden kieltämiseen. Viesti on sellainen, että avohakattu metsä on ikiaikaisesti tuhottu. Ironisesti syytökset kohdistuvat metsiin, jotka on avohakattu ja joihin on kasvatettu uusi metsä. Lakialoitteessa oli näennäisesti pohdittu myös taloudellisia vaikutuksia. Ne kuitenkin kohdistuivat Yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin, joita Metsähallitukselle on asetettu. Nykyään Metsähallitus on laskenut, että vuosittain monikäytön edistämiseksi metsistä jää saamatta hakkuutuloja n. 55 miljoonaa euroa. Lakialoitteessa esitettiin, että taloudellista tuloa laskiessa tämän summan kasvattaminen olisi taloudellista tuottoa. Hekin siis ymmärtävät, että avohakkuiden lisääminen vähentää valtion tuloja merkittävästi, koska ovat osanneet ottaa tämän huomioon. Euromääräisiä vaikutuksia ei ole kuitenkaan arvioitu, jotka ovat vähimmillään kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Mahdollisesti jopa yli sata miljoonaa euroa. Ja nuo rahat ovat pois yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. Viestinnässä he toistavat, kuinka jatkuva kasvatus on taloudellisesti yhtä kannattavaa, kuin avohakkuut. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten tästä Luonnonvarassa.fi:n jutussa aika seikkaperäisesti kerrotaan.

Itse työskentelin johtavana neuvojana avohakkuutonta metsänkäsittelyä markkinoivassa yrityksessä. Minun moraalini ei kuitenkaan kestänyt sitä, millä lailla laskelmia tehtiin kannattavuuden osoittamiseksi tai miten metsänomistajille annettiin epärealistisia mielikuvia metsän uudistumisesta ilman toimenpiteitä. Aika nopeasti vaihdoinkin työpaikkaa. Luulen, että luontojärjestöjen laskentatapa on periytynyt samalta yritykseltä ja olettamukset vaikutuksista ovat epärealistisia. Mutta pureudutaanpa tähän vielä hieman enemmän. Kun järjestöt mainostavat avohakkuuttomuutta luontoarvoilla ja kannattavuudella, he markkinoivat metsän hakkuuta, josta metsänomistaja ei saa kovin hyvää tuottoa. (Tässä tapauksessa siis valtio menettää merkittävät tulot heti ja tulevaisuudessa menetys vain kasvaa suuremmaksi. Puuta kertyy vähemmän ja puusta maksettava hinta on alhaisempi korjuukustannusten nousun vuoksi. Metsän kasvu hidastuu ja tuottavuus romahtaa. )

Uudistamiskustannukset jäävät siis metsänomistajalta moninkertaisesti saamatta, jotta hän välttää ne. Jälki on hakkuun jälkeen aika hurjaa ja puustoa jää yleensä aika vähän uudistumisen mahdollistamiseksi. Kannattavuutta laskiessa käytetään mahdollisimman suurta korkoa tulojen ja menojen diskonttaamisessa, jotta taloudellinen kannattavuus voidaan osoittaa. Korkoa korolle -laskennassa summa kasvaa sitä nopeammin, mitä suurempi korko on. Seuraava hakkuukierros arvioidaan ylioptimistiseksi ja tulot yhtä hyviksi kuin täyden puuston hakkuussa. Siten eroa kasvatetaan laskennallisesti vielä lisää. Vertailussa avohakkuuseen jätetään kuitenkin tulot huomioimatta. Metsänomistajalle useimmiten on merkitystä silläkin, paljonko jää viivan alle avohakkuun ja uudistamisen jälkeen. Ja tämän vuoksi jatkuva kasvatus ei ole saavuttanut siltä toivottua suosiota.

”Demokratian kannalta on kestämätön tilanne, jos media ei tunnista, kun sitä viedään kuin mätää kukkoa – Timo Soinin kuolematonta vertausta lainatakseni, Niemi sanoo”

Metsäkeskusteluissa mediaa viedään kuin pässiä narussa. Luontojärjestöjen viestintä on vahvaa ja se menee helposti läpi medioissa. Ihmettelen suuresti miten nykyaikana, jolloin puhutaan disinformaatiosta ja valemediasta, ei vastuullista journalismia tekevät mediatalot ole millään lailla kriittisiä luontojärjestöjen viestintää kohtaan. Kyseessä on kuitenkin yhden asian kannattajat, jotka ovat osoittaneet viestiensä kiistanalaisuuden lähes joka kerta, kun jotain on julkaistu. Liian usein toimintamalli onkin sellainen, että ensin julkaistaan järjestöjen tiedote ja jälkikäteen annetaan toiselle osapuolelle mahdollisuus vastineelle. Julkisen sanan neuvoston hyvän journalismin perusajatus on, että toimitus kuulee myös toista osapuolta mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella toimituksella on suorat numerot metsätoimijoiden edustajille ja jos ei ole, yhteystiedot löytyvät helposti netistä. Puhelinsoitto useimmiten riittäisi laadukkaan journalismin tekemiseksi.

pelkkaafeikkia_print

”Populistit provosoivat mielellään, mutta puheista ei kannattaisi provosoitua.

Ne voivat Niemen mukaan viedä kansalaiskeskustelua tulehtuneeseen suuntaan, ja rakentava keskustelu itse asiasta jää kaiken äläkän jalkoihin.

Tavoitteena populisteilla on päästä otsikoihin, saada näkyvyyttä ja tuoda siinä sivussa omaa asiaansa esiin.

–Populistit ovat hyvin taitavia iskemään sellaisiin kohtiin, jotka ovat suurelle yleisölle tunteisiin vetoavia. Ja ne ovat myös osalle yleisöstä myönteisiä. Kyllähän populisteihin on Suomessakin ihastuttu”

Järjestöt osaavat mediapelin. Avohakkuut historiaan -lakialoite on viestinnällisesti suorastaan nerokas. Se meni läpi medioissa erittäin hyvin, sitä voidaan rummuttaa seuraavat kuusi kuukautta (aloitteen allekirjoitusajan), siitä voidaan tiedottaa aloiteen luovutuksen yhteydessä (ministerihän on varmasti kuvissa), sen odottaessa eduskuntakäsittelyä ja vielä eduskunnan hylätessä sen (lakialoite on itsensä kanssa ristiriitainen, eikä sitä voi sellaisena hyväksyä). Otsikoita on siis luvassa vielä pitkän aikaa, joka on järjestöjen elinehto. Lahjoitusvaroja ei tule, jos ei toiminta näy lahjoittajille.

pelkkaafeikkia_print

Avaukset järjestöillä on aina provosoivia. Niissä on aina kohde, jokin poimittu pointti ja kekseliäs mielikuvaharjoite. Ei ole väliä, pitääkö väitteet millään tavalla paikkaansa, koska kaikki näkyvys on hyvästä ja kohteena olevan yrittäessä oikoa vääriä väitteitä, näkyvyys vain lisääntyy. Vuosien aikana minulle on tullut erittäin selväksi, että luontojärjestöt eivät itse kestä kritiikkiä kovinkaan hyvin. Heidän väitteisiin vastaaminen tulkitaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi erittäin helposti ja vastaus on armoton, tarvittaessa vääristelevä ja aina herjaava. Tosin viime aikoina luontojärjestöt pyrkivät olemaan vastaamatta mihinkään kommenttiini. Heille on ilmeisesti liikaa, että kriittistä keskustelua käydään heitä vastaan ja tuodaan esiin väitteiden moraalittomuus ja epärehellisyys asiantuntijavoimin.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitkä ovat luontojärjestöjen motiivit kärjistämiseen. Jos aloitetaan ihan perusteista, niin toiminta vaatii tekijöitä ja rahaa. Ilman näitä ei mikään yhdistys voi toimia. Julkisuudessa näkyminen on aivan kriittistä molempien osalta. Jos ei järjestö näy otsikoissa, se voisi aivan hyvin olla olematta. Ilman näkyvyyttä uusien aktivistien rekrytointi olisi käytännössä mahdotonta. No ei ihan mahdotonta, mutta vaikeampaa. On siis luotava mielikuva yhdistyksestä, että se tekee jotain hyvää. Vaikka mielikuva olisi vääräkin, se on elinvoimaisuuden edellytys. Rekrytoidut aktivistit eivät yleensä ole kovin varoissaan, joten ei voida olettaa heidän kulkevan ristiin rastiin Suomea omalla kustannuksellaan. Myös lentomatkustaminen on kallista, kun aktivistit lentävät ympäri maapalloa benchmarkkaamassa ja osallistumassa kaikkiin kivoihin seminaareihin, joita järjestöt kanvsainvälisesti järjestävätkin paljon. Matkustamista vaatii myös lukuisat luontojärjestöjen yhteenliittymät ja heidän yhteiset tutkimusorganisaatiot. Näkemistäni aktivisteista selvä enemmistö on alle kolmekymppisiä naisia. Siihen mennessä suurin osa on tainnut jo ymmärtää, ettei tilanne olekaan sellainen, jona se on heille esitetty. Jäljelle jää vain ”tosiuskovaiset”, jotka jatkavat saarnaamista ja kieltäytyvät laajentamasta maailmankatsomustaan tai jatkavat taloudellisista syistä työskentelyä järjestön tavoitteiden eteen. Rahoitus pohjautuu lahjoituksiin. Jos ei näkyvyyttä ole, ei ihmiset myöskään avaa kukkaron nyörejä. On siis laitettava teatteri pystyyn katusoittajan tavoin ja alettava almujen keräämiseen. Mitä näyttävämpi esitys, sitä paremmin ihmiset antavat rahaa. Eli taloudellinen kannattavuus on kiinni riitelystä

Niinistö Ville
Tuomas Saloniemi erosi Vihreiden viestinnästä populismin vuoksi. Hänen mukaansa Ville Niinistö on pahin populisti.

Toinen luontojärjestöjen motiivi on poliittinen. Jos ei julkisilla toimijoilla ole pelkoa luontojärjestöjen hampaisiin joutumisesta ja ympäristöasioista keskustellaan kiihkottomasti, ei Vihreät saa vaaleissa ääniä (Luontojärjestöjen kampanjat ovatkin useimmiten ajoitettu siten, että ne ovat käynnissä vaalien alla). Luontojärjestöt onkin otettu moniin työryhmiin mukaan, jotta niiden ei tarvitsisi huudella asiantuntemattomia väitteitään pitkin katuja pelkän tietämättömyyden perusteella. Hyvähän heille on kertoa mahdollisimman paljon metsiin liittyvästä toiminnasta ja toiminnan perusteista. Tosin järjestöt usein poimivat kokonaisuudesta jonkin osan, joka harmittaa heitä ja sitä paukutetaan sitten kaikkialla. Kompromissit tai muiden tavoitteiden yhteensovittaminen ei ole heille tuttua ja vaatimusten esittäminen näyttää olevan järjestöjen yksinoikeus. Vihreiden viestintäsihteeri Tuomas Saloniemi erosi populismin vuoksi. Onpa sieltä tainnut muitakin eturivin poliitikkoja väistyä samasta syystä, vaikka syyksi olisikin ilmoitettu jokin muu.

”Oiva esimerkki populistista on Niemen mukaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Presidenttikampanjan aikaan Trump keräsi amerikkalaismedian huomion erikoisilla lausunnoillaan.

–Hän provosoi taitavasti ja heitti sellaisia juttuja, jotka olivat aivan käsittämättömiä presidenttiehdokkaan sanomiksi. Koska niihin provokaatioihin tartuttiin, Hillary Clinton ei pystynyt käymään edes normaalia kampanjaa. Media juoksi Trumpin provokaatioiden perässä.

Niemen mielestä populistien sanomaa ei pitäisi vain toistaa sellaisenaan mediassa. Sen välttäminen voi olla kuitenkin vaikeaa, koska esimerkiksi poliitikon rasistinen huomautus on uutinen.”

Trumpin lailla luontojärjestöt esittävät sellaisia kommentteja, joita ei voi uskoa asiantuntijoiden lausumiksi. Tosin kuten Yhdysvalloissakin, myös Suomessa provosoivat kommentit löytävät usein oman kohderyhmänsä. Eikä sen tarvitse olla iso, kun sillä saa jo metelin aikaiseksi. Vaarallista on, että metsäkeskustelussa käy kuin USA:n presidentinvaaleissa. Populistisen järjestökentän vaikutus vaalituloksiin voi olla katastrofaalinen koko Suomen yhteiskunnalle. Minun nähdäkseni järjestöjen ja Vihreiden esittämillä vaatimuksilla kaatuu koko maan elinkeinoelämä hetkessä, joka räjäyttää sosiaaliset ongelmat ennenäkemättömän työllisyyden seurauksena.

”Populistien vahvuus on viestinnässä. Siitä voisivat muut puolueet ottaa oppia.”

Ja sen luontojärjestöt todellakin osaavat! Kaikki kunnia siitä heille.

Kuten alussa mainitsinkin, luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei ole helppoa. Useimmiten sen vuoksi, ettei aihe kiinnosta kuin otsikkotasolla. Ja se on populistille mannaa. Toivon, että lukijat ymmärtävät tämän luettuaan, ettei järjestöillä ole välttämättä ihan puhtaat jauhot pussissa ja asemoivat heidän sanomansa mediakriittisin ottein jatkossa. Asioilla on yleensä kaksi puolta ja kannattaa miettiä toistakin puolta ennen mielikuvapelin uhriksi joutumista.

Pelkkää Feikkiä -juliste on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin luomaa materiaalia, jolla pyritään valistamaan ihmisiä käytettävistä harhaanjohtamisen tavoista. Löydät alkuperäisen aineiston täältä.

pelkkaafeikkia_print