Kuinka minusta tuli metsämörkö?

Metsämörkö, tuo mystinen taruolento, joka kertoo mitä on mieltä. Metsäkeskusteluihin aktiivisesti osallistuva metsämörkö on ikävä otus. Se kyseenalaistaa metsistä vieraantuneiden näkemyksiä ja arvomaailmaa tuomalla keskusteluun aiemmin vaiettuja tekijöitä ja vaikutuksia. Metsämörkö pilaa aiemmin niin autuaan yksipuolisen syyttelyn nostamalla esiin myös luonnonsuojelijoiden kestämättömän toiminnan. Luonnonsuojelun vahtikoirien luontaisena vihollisena se uhkaa mikroskooppisen tarkastelun pohjalta tehtäviä suuria vaatimuksia katsomalla suurempia kokonaisuuksia..

Kun lukee kommentteja minusta ja kommenttieni vastauksia, ei voi kuin ihmetellä sitä tahtotilaa antaa kuvaa luontoavihaavasta metsämöröstä, jolle luontoarvoilla ei ole merkitystä. Erityisesti tässä kunnostautuvat luontojärjestöjen ”asiantuntijat” ja aktiivijäsenet, jotka ilmeisesti kokevat asiassa pysyvän dialogin jonkinasteisena uhkana. Leima on täysin perusteeton, joka on tietoisesti muodostettu yksipuolisesti metsien käyttöä vastustavien tahojen toimesta.

Metsämöröksi leimaamista tapahtuu kaikilla kiusaamisen keinoilla. Vähättely, asiantuntemuksen puutteesta syyttely, ulkopuolelle jättäminen, henkilökohtaiset herjaukset, asiantuntemuksen vähättely, keskusteluiden vieminen sivuraiteelle, sensurointi, alentuvat kommentit ja monet muut ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisen vuoden aikana. Mutta metsämörkö ei lannistu tällaisesta pikkumaisesta ja lapsellisesta käytöksestä. Jos kymmenien miljoonien eurojen liikevaihdolla pyörivien organisaatioiden henkilöt joutuvat turvautumaan tällaiseen, jokainen lukija ymmärtää miten hataralla pohjalla ne toimivat. Totuus tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka vihreillä arvoilla ratsastaisikin.

Metsämörkö -leimaa pyritään antamaan kaikissa kommenteissa. Ei ole väliä, mitä mieltä itse olen asioista ja kuinka painokkaasti olen tuonut mielipiteitäni keskusteluissa esiin, kun leimaa tarjotaan. Otetaan esimerkkinä #avohakkuuthistoriaan -lakialoite. Itse olen monessa yhteydessä tuonut jatkuvan kasvatuksen hyviä puolia esiin ja olen itsekin toteuttanut valtion maille metsäsuunnitelmia, joissa jatkuva kasvatus on ollut merkittävässä roolissa. En siis vastusta jatkuvan kasvatuksen menetelmiä. #avohakkuuthistoriaan -aloitteessa ei ole kyse tästä ja kritiikkini on kohdistunut ehdottomuuteen, jota aloite edustaa. Olen koulutukseltani metsätalousinsinööri ja minulla on vuosien kokemus metsien käytön suunnittelusta. Olen nähnyt konkreettisesti, miten uudistamistoimet ovat menneet pieleen ja näitä syitä on lukuisissa tilaisuuksissa ja tutkimuksissa pohdittu. Selvää on, että jokainen kohde on omanlaisensa ja haasteet myös.

Kannatan jatkuvaa kasvatusta – vastustan avohakkuukieltoa

Koulutus ja kokemus on antanut minulle osaamista metsien tulevan kehittymisen arviointiin, sekä riskien arviointiin. On kiistatonta, että jatkuva kasvatus ei ole joka paikassa ja jokaisella kasvupaikkatyypillä relevantti vaihtoehto. Ja tätä puolta olen pyrkinyt tuomaan esiin keskusteluissa.

Mutta kuten sanoin, jatkuva kasvatus voi olla erinomainen vaihtoehto. Se voi olla oikein toteutettuna ja oikeanlaiseen metsään suunniteltuna taloudellisesti erittäinkin kilpailukykyinen avohakkuiden kanssa. Tämä näkökulma tuntuu unohtuvan metsämörkökriittisiltä keskustelijoilta kokonaan. He valikoivat suotuisiin olosuhteisiin tehtyjä tutkimuksia argumentointinsa perusteeksi ja yleistävät tulokset kaikkialle. Tutkimusten väärinkäyttö onkin metsäkeskustelun suurin eripuraa aiheuttava tekijä ilman todellista syytä käynnistettyjen hakkuiden vastaisten kampanjoiden lisäksi. Tutkimuksia tulkitaan erittäin vapaamuotoisesti ja monesti jopa tutkimuksen tulosten vastaisesti mielikuvien luomiseen.

Myös avohakkuilla on metsäluonnon monimuotoisuutta lisääviä vaikutuksia.

Peräänkuulutan asiasta argumentointia

Metsäkeskustelussa pitäisi alkaa jakamaan keltaisia ja punaisia kortteja niille keskusteluiden osallistujille, joilla on vaikeuksia pysyä asiassa menemättä henkilökohtaisuuksiin. Ei ole asiallista tuoda keskustelijoista mielikuvia, joiden tarkoitus on alentaa keskustelijan argumenttien painoarvoa, asiantuntemuksen tasoa, väärää tulkintaa tavoitteista tai mitään muutakaan mielikuvaa, joka kohdistuu henkilöön. Mikäli keskustellaan asiapohjaisesti, pitäisi kasvaa ulos hiekkalaatikkoleikeistä ja arvostaa keskusteltavaa asiaa sen verran, että nousee henkilökohtaisuuksien yläpuolelle.

Olen hyvin harvoin saanut asiallisia vastauksia esittämiini kysymyksiin, jotka olen pyrkinyt perustelemaan huolellisesti ja jotka ovat keskeisiä metsäkeskustelussa. Yleensä metsämörköä pelkäävät keskustelijat ovat tarttuneet johonkin sinänsä epäolennaiseen asiaan ja tarvittaessa irroittaneet sen asiayhteydestä kokonaan viedäkseen keskustelua sivuraiteelle. Mielestäni tämä osoittaa sen, että kysymykset ovat sellaisia, joihin vastaamalla keskustelijat joutuisivat myöntämään asioiden todellisen nykytilan.

Olisi myös hedelmällistä tehdä johtopäätöksiä avoimin mielin. Tutkimuksia ja tutkimustuloksia on joka lähtöön. Useimmiten jo tutkimushypoteesi jää kuitenkin puutteelliseksi, jos halutaan tulokseksi metsien käytön vähentämistä tukevia tuloksia. Valikoiva tutkimusten käyttö ei edistä metsäkeskustelua, eikä luonnon monimuotoisuutta tai ilmastonmuutoksen vastaista taistelua. Talousasioiden välttely on myös omasta mielestäni vastuunpakoilua ja harhauttamista.

Myös virkistysarvoja on käytetty runsaasti porkkanana metsäsodissa. Oletusarvona on tietysti ollut pelkästään omiin mielikuviin nojaava näkemys metsästä virkistyspaikkana. Kuitenkin aihetta on tutkittu erittäin vähän. Harri Silvennoinen teki aiheesta väitöskirjatyön, jonka perusteella ihmiset kaikista lähtömaista pitävät enemmän hoidetusta (lue talous-) metsästä, kuin hoitamattomista metsistä.

Luontoarvot ovat minulle ja koko metsäsektorille tärkeitä

Keskusteluissa luontojärjestöt pyrkivät säännönmukaisesti tuomaan metsäalan toimijat esiin ahneina ja luonnosta välinpitämättöminä rahantekokoneina. Metsäalan asiantuntijana tuollaiset syytökset kuulostavat hyvinkin henkilökohtaisilta, eivätkä pidä lainkaan paikkaansa. Lähes poikkeuksetta tuntemani lukuisat metsäasiantuntijat pitävät luonnon monimuotoisuutta tärkeänä ja ottavat sen mielellään huomioon omassa työssään. Riistan hyvinvointikin on tärkeä heille. Suuri osa metsäammattilaisista viettääkin runsaasti vapaa-aikaansa metsästäen hirveä, vesi- ja kanalintuja, sekä muuta riistaa.

Järjestöjen edustajat eivät julkisten kommenttiensa perusteella arvosta yhtään metsäsektorin tekemää kehitystyötä metsäluonnon monimuotoisuuden eteen. Niiltä ei kiitosta kuulu, vaikka tulokset puhuvatkin puolestaan. Kuitenkin jo 30 vuoden ajan metsäsektori on tehnyt vapaaehtoisesti kehitystyötä, jolla on pyritty parantamaan eliöiden elinvoimaisuutta. Useimmiten tämä on tarkoittanut pienempiä metsätuloja. Myös laajasti käytössä oleva PEFC -sertifiointijärjestelmä vaatii jatkuvaa parantamista ympäristönäkökulmien osalta.

DCIM101MEDIA
Riistanhoidollisessa eli ns. donitsiharvennuksessa lisätään kerroksellisuutta tasaikäiseen metsään. Jalankulkijaa näky ei häiritse.

Paras tulos saavutetaan silloin, kun uusi menetelmä on metsäluonnon monimuotoisuuden lisäksi myös taloudellisesti kannattava. Esimerkkinä Metsähallituksen suunnittelija Timo Pelkosen kehittämä riistanhoidollinen harvennus, jossa tasarakenteiseen kasvatusmetsään tehdään harvennuksen yhteydessä riistaa suosivaa kerroksellisuutta, reunametsää, pakoreittejä ja parannetaan pensaskerroksen tilaa. Toisena taloudellisesti kannattavana esimerkkinä voidaan pitää hallitun hoitamattomuuden periaatetta, jossa metsänhoidossa raivataan vain tarpeellinen osa ja loput pienpuustosta jää suojapaikoiksi metsän eläimille.

Metsätalouden arkipäivää on tärkeiden luontokohteiden tunnistaminen ja niiden säästäminen toiminnan yhteydessä. Lajirikkaimmat paikat ovat varsin hyvin suojassa tuhoutumiselta, vaikka joskus inhimillisiä erehdyksiä sattuukin. Vaikkapa talvella tehty leimikkosuunnitelma ja korjuun toteutus aiheuttaa riskitekijän tällaisen kohteen osalta. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa tärkeistä elinympäristöistä on metsätietojärjestelmiin merkittynä paikkatietoina ja ne osataan huomioida pääsääntöisesti talvellakin.

Säästöpuita on jätetty hakkuiden yhteydessä jo vuosikymmenet. Säästöpuiden tarkoitus on parantaa lahopuujatkumoa pitkäjänteisesti. Usein jätettävät puut ovat eläviä, mutta odotusarvo on, että ne kuolevat aikanaan ja muodostavat lahopuuta. Ennen kuolemista säästöpuut lisäävät vanhaa puustoa tarvitsevien lajien elinvoimaisuutta.

Suojavyöhykkeitä ei hakata soiden ja vesistöjen reunoilta. Niiden tehtävä on monipuolinen ja usein suojavyöhykkeen lajisto on sellaista, joka vaatii omanlaisensa ympäristön. Näitä kahden erilaisen ympäristön rajapintoja kutsutaan vaihettumisvyöhykkeiksi, jotka ovat sekoitus kahdentyyppistä ympäristöä.

Lahopuut ja kuolleet pystypuut jätetään metsään. Joskus kuollutta puustoa on niin paljon, että metsätuholaki edellyttää niiden poistamista. Lisäksi joskus runsan pystykuollut puusto haittaa merkittävästi uudistamistoimia ja sen vuoksi niitä vähennetään hakkuiden yhteydessä. Aina kuvioille jää kuitenkin näissäkin tapauksissa määrätty määrä (vaihtelee maantieteellisesti) kuollutta puuta.

Tekopökkelöt ovat nopea tapa lisätä lahopuuta metsätaloustoimenpiteiden yhteydessä. Noin 3 metrin korkeudesta katkaistut pökkelöt alkavat lahota nopeasti ja tuovat oman lisänsä lahopuun määrän kasvattamiseen yhdessä muiden menetelmien kanssa. Jostain syystä tämäkin luontopiireissä tyrmättiin ja laskettiin, että kahden pökkelön sijasta pitäisi olla 200 pökkelöä hehtaarilla. Ei ole ollut tarkoituskaan, että pelkästään tekopökkelöillä korjataan lahopuuvaje kokonaan. Koko metsäkeskustelua vaivaa sama ongelma. Suurin osa asioista jää keskusteluiden ulkopuolelle, kun aktivistit keksivät syitä riitelylle.

Suojelualue- ja alue-ekologinen verkosto

Monimuotoisuutta pyritään lisäämään myös kansainvälisestikin mittavalla luonnonsuojelualueverkostolla. Suomessa tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta tiukkaa metsätalouskieltoa. Esimerkiksi Keski-Euroopan suojelualueille on usein tehty hakkuu- ja hoitosuunnitelma ja niiden hyödyntäminen puuntuotannossa on arkipäiväistä.

Suojelualueverkosto koostuu pääasiassa luonnonsuojelualueista, luonnonpuistoista, kansallispuistoista ja erämaa-alueista. Virallisesti suojeltuja metsiä on n. 12 %. Näiden lisäksi on kaavoituksella, metsänomistajien omilla päätöksillä ja muilla päätöksillä siirretty metsätalouden ulkopuolelle merkittävästi tilastoimattomia metsäalueita.

Metsähallitus ylläpitää luonnonsuojelualueverkostoa täydentävää Alue-ekologista verkostoa. AE-verkostolla tuetaan lajien liikkumista alueelta toiselle ja eliöiden elinpiiriä. AE-verkostoja päivitetään aika ajoin sen hetkistä tarvetta paremmin huomioivaksi. Esimerkiksi lisääntyneet suojelualueet vähentävät tarvetta AE-kohteiden määrälle sillä alueella. Vaikka AE-verkoston kohteet eivät kaikki ole suoranaisesti suojelussa, niitä käsitellessä otetaan huomattavasti normaalia tarkemmin AE-alueen tai kohteen tarkoituksen säilyminen. AE alueita käsitellään kaiken kaikkiaan hyvin vähän.

DSC_0011_1

Vesiensuojelu

Maanmuokkaus ja ojitukset tuottavat väärin tehtynä merkittäviä ravinnekuormituksia vesistöihin. 1980 -luvulla herättiin vesiensuojelun tärkeyteen, kun monet vesistöt oli jo värjääntyneet humuksen vuvoksi ruskeiksi ja ravinnehuuhtoumat olivat rehevöittäneet niitä. Vesiensuojelua on kehitetty siitä lähtien.

Maanmuokkauksilla vesistökuormitusta pyritään minimoimaan muun muassa pintavalutuskenttien avulla. Ojitusten ja kunnostusojitusten yhteydessä tehdään laskeutusaltaiden ja pintavalutuskenttien yhdistelmiä, suunnataan ojat siten, ettei valuva vesi pääse suoraan vesistöihin, tehdään kaivukatkoja vedenvirtaaman hillitsemiseksi ja vältetään päälaskusuuntaan tehtavien ojien kaivamista. Vesistönsuojelun ykköstavoite onkin, että siinä vaiheessa kun vesi päätyy luonnonpuroon, jokeen, järveen tai muuhun vesistöön, siitä on humus ja kiintoaineet, sekä ravinteet mahdollisimman hyvin suodattuneet maaperään.

Valitettavasti ennen heräämistä tapahtuneiden virheiden vuoksi ravinteita ja kiintoaineksia valuu edelleen vesistöihin vuosikymmentenkin jälkeen. Joillakin alueilla luonto ei korjaa tilannetta ja niille tehdäänkin aktiivisia vesistönhoitotoimenpiteitä, joilla vesistövaikutuksia pienennetään.

WP_20141007_010

Ilmastonsuojelu

Suomen metsät kasvavat enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Syynä tähän on sotien jälkeen tehdyt mittavat hakkuut, metsäntutkimus ja metsänhoidon paraneminen, sekä ilmastonmuutos itsessään. Sotakorvausten maksamiseksi valtavat savotat olivat arkipäivää. Avohakkuualueet saattoivat olla kymmeniä neliökilometrejä. Myös Suomen teollistuminen ja nykyinen hyvinvointi on pitkälti näiden hakkuiden peruja. Tämän jäljiltä samoilla alueilla on nyt erittäin hyvin kasvavaa nuorta ja varttunutta kasvatusmetsää, jota pitää harventaa ja niitä voidaan jopa uudistaa. Ilmaston lämpeneminen on pidentänyt kasvukautta ja voimistanut metsien kasvua. Lisäksi istutettavan puuston laatua on parannettu ja jo pelkästään paremmalla taimilaadulla voidaan saavuttaa jopa 20 % nopeampaa puuston kasvua luonnon ”kylvöön” nähden.

Vaikka metsien ilmastovaikutuksista ollaan selvästi montaa mieltä, itse ajattelen asian suurinpiirtein seuraavasti: hakkuiden yhteydessä saadaan tukkia, kuitua ja energiapuuta.

Tukeista tehdään muun muassa rakennuksia, käyttötavaroita ja huonekaluja. Vaihtoehtona näille olisi ilmastoon negatiivisesti vaikuttavien raaka-aineiden käyttö, kuten betoni, teräs tai muovit. Rakennuksissa ja huonekaluissa hiili pysyy sitoutuneena pitkään. Jopa pidempään kuin uuden vastaavan puuston kasvaminen kestää. Kun rakennus joskus puretaan, siinä olleesta puusta voidaan tehdä muita puujalosteita, kuten vaikkapa huonekaluja tai uusia rakennuksia. Puu voi mennä myös kierrätettäväksi sellutehtaalle ja viimeisenä se päätyy energiakäyttöön.

Kuitupuu menee biotuote- tai sellutehtaille, josta siitä jalostetaan jatkojalostuksen kannalta oikeanlaista sellua. Lisäksi sivutuotteena tulee esimerkiksi mäntyöljyä, ligniiniä, terpeenejä tai muita kemiallisia raaka-aineita, sekä lämpöä ja sähköä. Näistä jalosteista valmistetaan papereita, pehmopapereita, muovia korvaavia esineitä, puuvillaa korvaavia tekstiilikuituja, kartonkia tai vaikkapa lääkkeitä. Useimmat raaka-aineet korvaavat fossiilisesta öljystä valmistettuja raaka-aineita. Näistäkin tuotteista suuri osa on kierrätettäviä. Parhaimmillaan puuaines ehtii täyttää useita erilaisia ihmisten tarpeita ennen päätymistään energiakäyttöön.

Energiapuusta jalostetaan lähinnä biopolttoaineita, lämpöä ja sähköä. Biopolttoaineet korvaavat suoraan fossiilista öljyä jättäen saman verran hiiltä maan sisään. Ne voivat olla myös raaka-aineita jatkojalostusta varten, jolloin niistä tulee korkeamman jalostusasteen tuotteita. Energiapuu lämmittää koteja ja suihkuvesiä kautta Suomen. Yleisesti käytetään niin sanottuja CHP -laitoksia, jotka tuottavat lämmöstä myös sähköä. Energiapuuksi päätyy hakkuilta yleensä latvaosat ja pieniläpimittainen puu, jota ei kannattavasti voida hyödyntää muualla. Ja huomautan nyt vielä, että esimerkiksi #LULUCF -keskustelussa suomen tavoittelema lisähakkuu ei olisi ollut energiapuuhakkuiden lisäämistä, vaikka ympäristöjärjestöt näin viestivätkin. Energiapuu on lähes aina hakkuiden yhteydessä tulevaa sivutuotetta, jonka kasvattamiseen ei metsätaloudessa pyritä, mutta jolla voidaan metsätalouden kannattavuutta lisätä.

Suomen Luonnonsuojeluliiton aktiivi Esa Hankonen perusteli juuri Maaseudun tulevaisuuden sivuilla, miten hakkuut pienentävät hiilivarastoa metsässä. Hän ikäänkuin alleviivasi näkemyseroa, joka minulla ja ympäristöjärjestöillä on tässä asiassa. Kun järjestöt tekevät laskelmia, he usein olettavat puuhun varastoituneen hiilen katoavan kuin pieru saharaan. Esa perusteli metsään jätetyn puun hiilivarastoa juuri sillä, että hiili vapautuu kuolleesta puusta hitaasti. He myös laskevat hiilinieluvaikutuksia tarkoituksenmukaisesti siltä ajalta, joka sattuu olemaan uudistetussa metsässä taimikkovaiheeksi laskettavaa aikaa. Tämän jälkeen hiilinieluvaikutukset kasvavat merkittävästi. Tutkijoiden mukaan vertailu uudistetun ja hakkaamattoman metsän hiilivarastojen väliltä menee suurin piirtein siten, että hakkaamaton voittaa lyhyellä aikavälillä, mutta vähänkään pidemmän ajanjakson vaikutukset ovat hakkuun jälkeen paremmat. Koska minulle on opetettu, että metsätalous on pitkäjänteistä työtä ja näen kestävän kehityksen olevan pitkällä aikavälillä paras ratkaisu, minun on vaikea tässäkään asiassa hyväksyä ympäristöjärjestöjen tavoittelemien pikavoittojen ottamista. Mieluummin pitäisi kehittää myös muiden valtioiden metsätaloutta kestävämpään suuntaan.

LULUCF for Dummies
Suojelualueet eivät sido puuta sen jälkeen, kun ovat kasvaneet tiettyyn pisteeseen. Eikä niistä saada uusiutuvaa raaka-ainetta..

Sen enempää yksikään ympäristöjärjestö, kuin Esa Hankonenkaan ei huomioi sitä että metsään jätetty puu ei vähennä muiden raaka-aineiden tarvetta yhtään! Toisin sanoen se tarjotin, kauha tai polttoainelitra, joka olisi voitu valmistaa tuosta puusta ja jonka joku ihminen tarvitsee, pitääkin tehdä fossiilisesta öljystä, kaivannaistuotteista tai muusta ilmastolle usein negatiivisesta raaka-aineesta. Tämä on se tärkein puuttuva argumentti ilmastokeskustelussa metsiä koskien, jota ei saisi milloinkaan unohtaa puhtaamman ja terveellisemmän tulaveisuuden rakentamisessa. Itse näen puun käytön lisäämisen ilmastonsuojelun perustana.

Metsämörkö tykkää metsistä monipuolisesti

Itselleni metsillä on ollut aina tärkeä rooli elämässä. Lapsena asuin metsän laidassa ja naapureiden kanssa metsissä seikkailtiin, pelattiin piilosta, luisteltiin metsälammen jäällä ja kerättiin marjoja. Metsä oli monipuolinen, kiinnostava ja jännittäväkin paikka, jonne meni aina ihan mielellään.

Kun ikää kertyi, tuli mukaan vaeltaminen, retkeily, ammattimainen marjojen poiminta, suunnistaminen ja metsästys. Myös kalastamaan mentiin usein metsien kautta ja polkupyöräilymaastokin oli aika usein sammalmättäikkö pyörätien sijasta.

Aina metsät ovat tarjonneet myös puuta arjen tarpeisiin ja olen oppinut arvostamaan lämmintä kotia, jonka rakentamisessa puuta on käytetty. Puun hankkiminen on ollut kovaa työtä nuorelle miehelle, mutta siitä huolimatta sahahommiin mentiin ihan mielellään. Se oli jotenkin niin konkreettista ja palkitsevaa, ettei sitä osannut huonona pitää.

Aikuisiällä elämässä tuli vastaan ammatinvaihto ja metsäala oli ehdoton ykkösvalinta. Minusta oli todella mielenkiintoista oppia syvemmin tuntemaan metsien elämää, lajistoa ja ihmisen toimien vaikutuksia. Monimuotoisuus oli jo tuolloin tärkeässä osassa koulutusta ja asiaa käsiteltiin varmaan eniten koko kurssitarjonnasta.

Minut tuntevat tietävät, että muiden etu menee helposti oman etuni edelle. Minulle on tärkeää säilyttää elinmahdollisuudet myös maaseudulla, mutta metsäkeskustelussa on kyse elinmahdollisuuksien säilyttämisestä maapallolla. Metsäkeskustelu irrallisena siitä kokonaisuudesta, jota se edustaa, on kestämätöntä. Jos ei tunnusteta nykymenetelmiä, uusiutuvien raaka-aineiden tärkeyttä, puupohjaisten tuotteiden substituutiovaikutuksia, kiertotaloutta ja materiaalien monivaiheista elinkaarta ennen energiakäyttöä, ilmastovaikutuksia hiilen määrään kokonaiskierrossa, taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnallemme tai metsäalalla työskenteleville ihmisille, sosiaalisia vaikutuksia haja-asutusalueille ja niin edelleen, ei pitäisi ottaa kantaa yksityiskohtiinkaan. Osaoptimoinnilla ei luontoarvoja paranneta, eikä lyhytnäköisellä ja kapeakatsontaisella päätöksenteolla voidaan tehdä hyvää tulevaisuutta. Päin vastoin se voi aiheuttaa huomattavan suurta vahinkoa metsien monimuotoisuudelle. Tätä en halua olla todistamassa, enkä sitä miten järjestöaktiivit vierittävät kuitenkin syyn muiden niskaan tunnustamatta omaa rooliaan kehityksessä.

Metsämörkö menee mielellään edelleen metsään joka tutkitustikin virkistää mieltä ja kehoa. Oli se sitten talousmetsää tai jotain muuta..

Päivitetty 12.6. Lisätty tekopökkelöistä kertova kappale

Mainokset

”Asiantuntija” äänessä, asiantuntemus tipotiessään..

Joskus sitä vain joutuu toteamaan, että ehkä se itseoppiminen ei ole ihan kaikkein paras tapa ryhtyä asiantuntijaksi. Tällä kertaa sain todeta sen lukiessani Greenpeacen ”metsäasiantuntija” Matti Liimataisen blogia, jossa hän maalailee kauhuskenaarioita Metsähallituksen alue-ekologisen suunnitelman päivittämisestä. Mutta vaikka asiantuntemusta ei ole 20 vuoden meuhkaamisen aikana kertynytkään, pakko antaa propsit mielikuvien luomisesta. Sisältö nyt on täysin pielessä, mutta kerronnallinen kielenkäyttö on ihannoitavaa. Lähes Topeliuksen tasoa. Lieneekö tarttunut Vienan reitillä kävellessä. Väittäisin kuitenkin, että järjestön vuosittain käyttämillä miljoonilla saisi kyllä asiantuntemustakin hankittua, mutta on kiva inhimillinen teko pitää suojatyöpaikkaa yllä.

Alue-ekologinen suunnitelma tehdään laajassa yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Siinä otetaan huomioon erilaiset tekijät, jotka vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen ja alueiden kytkeytyvyyteen lajien leviämisen hyväksi. Koska monimuotoisuuden eteen tehdään paljon koko ajan, myös suunnitelmassa huomioitavat ympäristöt muuttuvat. Metsähallitus tekee alue-ekologisten suunnitelmien päivitystä, jossa suunnitelmaa tehdään paremmaksi monimuotoisuuden kannalta.

Matti ei, AE-suunnitelma ei ole sama kuin pysyvä suojelupäätös!

Matti itkunsekaisin purkauksin kuvailee, miten hän on löytänyt alueita, joissa Metsähallitus hakkaa ae-kohteella.Tai sitten kohteilla, jotka ennen oli ae-kohteita. Tekstistä ei aivan saanut selkeää kuvaa. Aiempiin satuihin peilaten on oletettavaa, että pientä vääristymää saattaa esiintyä joka tapauksessa. Hän myös tuskailee, kuinka termejäkin on menty vaihtamaan ja luontokohteita kadonnut ae-kartoilta. Matti on kai hieman harhaisessa mielenmaisemassaan sekoittanut asioita ja jälleen kerran itse itselleen opettanut, mitä ae-suunnitelma tarkoittaa. Suotakoon se hänelle, kun oikean tiedon saaminen vaatisi vaivannäköä. Pitäisi mennä Metsähallituksen nettisivuille ja lukea sieltä. Too much trouble!

Mutta niille, jotka haluavat oikeaa tietoa, suosittelen vierailua Metsähallituksen nettisivuilla. Ei liene yllätys, että Greenpeace nimittää sitä propagandasivustoksi, mutta annanpa tähän liittyen vähän pohdittavaa. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Metsähallitus laittaisi sivuilleen jotain sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Osaatko yhtään kuvitella mitä siitä seuraisi, kun Matti kumppaneineen huomaisi sen? Niinpä..

Alue-ekologinen suunnitelma turvaa lajistoa ja metsikköjen muodostamaa verkostoa, jolla parannetaan lajien liikkuvuutta ja säilyvyyttä. Verkostoon lisätään metsätalouden käytössä olevia kohteita, joilla täydennetään muuta olemassa olevaa lajien suojeluun tarkoitettua alueverkostoa. Se pitää sisällään eriasteisia käsittelyn rajoituksia, joilla pyritään mahdollisimman hyvään kattavuuteen ympäröivät alueet huomioiden. Esimerkiksi Kainuussa on tehty viimeisten vuosien aikana huomattavia luonnonsuojelupäätöksiä, jotka ovat vähentäneet tarvetta alue-ekologisen verkoston panostuksiin. Päivityksen yhteydessä on voitu myös huomata, että aiemmat lajihavainnot ovat vanhentuneet tai vaihtoehtoisesti ne ovat sellaisia, joita ei julkaista. (Uhanalaisten lajien kohdalla paikkatietoja ei julkaista, koska silloin ne voisivat joutua liian innokkaiden biologien, luonnonsuojelijoiden tai muiden kansalaisten kiinnostuksen kohteiksi ja mahdollisesti hävittämiksi). Ja on tärkeä huomioida, että AE-verkoston alueet eivät välttämättä estä toimenpiteitä! Joissakin paikoissa se vain rajoittaa. Voi olla, että Matti ei löydä Retkikartasta kaipaamiaan kuvioita, koska ne eivät enää kuulu ae-verkostoon. Tällainenkin hurja visio on mahdollinen.

Kannattava liiketoiminta ei ole pahasta muualla kuin järjestöjen viestinnässä

Matti myös demonisoi kannattavaa metsätaloutta autuaasti unohtaen, että Metsähallituksen metsätalouden tuloilla katetaan yhteiskuntamme menoja. Ainakaan minä en halua palveluja karsia sitä tahtia, mitä ympäristöjärjestöt toivovat. Ajellessaan Metsähallituksen hyväkuntoisia metsäautoteitä, Matti yllättäen löytää hakkuukuvioita. Sinänsä siinä ei ole mitään erikoista, että metsäautotiet on tehty puun kuljettamista varten. Niitä hyödyntävät myös metsästäjät, kalastajat, marjastajat, sienestäjät, matkailuyrittäjät, pyöräilijät, retkeilijät ja moni muu käyttäjäryhmä. Metsäautotie tuokin luonnon helposti saavutettavaksi kohteeksi. Puun korjuu tien läheltä on taloudellisesti järkevää ja sen vuoksi tiet suunnitellaankin niin, että ne hyödyttäisivät metsätalouden toimia parhaiten. Ei siis ole sattumaa, että ajellessa metsäautotietä löytää hakkuita. Eikä sen pitäisi olla yllätys Matillekaan.. Muutenkin kannattavan liiketoiminnan esittäminen jotenkin huonossa valossa on aika absurdia.

Ympäristöjärjestöjen liiketoiminta perustuu riitelyyn ja syyttelyyn. Elämästä irti olevien mielikuvien herättämisellä ne saavat erehdytettyä ihmisiä lahjoittamaan rahaa ”hyvään tarkoitukseen”. Ja sitä tulee paljon! Greenpeace Nordicin, WWF Suomen, Birdlife Suomen ja Suomen luonnonsuojeluliiton yhteenlaskettu liikevaihto oli 2016 noin 37 miljoonaa euroa. Luonto-liitto ei katso taloustietojen olevan julkista tietoa. Näiden lisäksi on lukuisia pienempiä ympäristö- ja luonnonsuojelujärjestöjä, joten kaikkiaan voidaan puhua erittäin suuresta teollisuudenalasta.

No myönnetään, osa tekee ihan hyviäkin juttuja. Lintujen bongausta, Itämeren suojelua ja muita oikeasti hyviä kampanjoita. Suomen metsätalous ja ilmastonmuutos ovat vain sellaisia kompastuskiviä, joihin yksikään Suomessa toimiva järjestö ei ole saanut realismia sisällytettyä kampanjoihin enää vuosikymmeniin. Heidän onnekseen suurin osa kaupunkilaisista on vieraantunut luonnosta sen verran, että uskovat kaikenlaisen höpötyksen. Mutta mitä jos ne eivät olisikaan kannattavia organisaatioita? Silloin sitä vasta itku tulisi, kun järjestöjen rahat loppuisi ja rauha laskeutuisi yhteiskuntaamme.

Ilmastonmuutos? Onko se jotain syötävää?

Matti toteaa lakonisesti, että ”paikalleen jätettynä suojeltu metsä vain torjuisi tylsästi ilmastonmuutosta..”. Hyvin koruttomasti ilmaistu, miten vähän ymmärrystä hänellä on luonnossa tapahtuvista asioista. Hiili säilyy varastossa metsässä, jos puuta ei kaada. Se on yksinkertaisesti totta. Sen sijaan ilmastonmuutoksen kannalta se ei ole kovinkaan kestävä ratkaisu.

LULUCF for Dummies
Suojelualueet eivät sido puuta sen jälkeen, kun ovat kasvaneet tiettyyn pisteeseen. Eikä niistä saada uusiutuvaa raaka-ainetta..

Mitä tapahtuukaan hiilivarastolle, kun harvesteri käy metsässä? Poiketen ympäristöjärjestöjen esittämästä tulkinnasta hiilivarasto ei katoa ilmaan. Hiilivarasto siirretään toiseen paikkaan ja hakatulle alueelle perustetaan uusi hiilinielu. Hakattuun puuhun varastoitu hiili menee moneen paikkaan jatkojalostettavaksi. Osa menee sahoille, josta siitä tulee muun muassa rakennusmateriaaleja, joissa hiilivarasto säilyy pitkään. Osa menee biotuotetehtaille, joissa niistä jalostetaan raaka-ainetta jatkojalostettavaksi erilaisiksi tuotteiksi, joita me kaikki käytämme päivittäin. Ja vielä pieni osa muutetaan energiaksi lämmittämään talojamme ja sähköistämään laitteitamme. Joo, siis ihan totta! Vain pieni osa menee energiaksi!

Ja mitä tapahtuikaan sille toiselle hiilivarastolle siellä Arktisen merialueen alla? Jos suojeltiin, sieltä pumpattiin fossiilista öljyä vähän enemmän kuin hakatessa! Eli ilmakehän kokonaishiilen määrä kasvoi juuri tuon fossiilisen hiilen verran, joka olisi voitu jättää maan uumeniin ikiajoiksi.

Ja ei, hakattu alue ei tosiaankaan jää paljaaksi. Metsänomistaja on lain mukaan velvollinen huolehtimaan, että tilalle kasvaa uusi metsä. Kun metsä kasvaa, sitä on harvennettava, jolloin saadaan vähän lisää uusiutuvaa raaka-ainetta. Joskus harvennus tehdään useamminkin ennen kuin samalla paikalla on puustoon taas sitoutunut sama määrä hiiltä, kuin mitä sieltä vietiin pois aikaisemmin. Do the math..