Suomi harjoittaa jatkuvaa kasvatusta kaikkialla

julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2018

Olli Säynäjäkangas kirjoittaa avohakkuiden ongelmista (LK 14.7.). Hänen väitteensä vain olivat harhaanjohtavia. Säynäjäkangas kertoo, miten valtaosa avohakkuusta saatavasta puusta on kuitupuuta. Kuitenkin tukkiosuus vaihtelee Luonnonvarakeskuksen mukaan 65-75 % välillä. Kuitupuu menee lyhytikäisiin tuotteisiin, mutta niiden ansiosta tarvitsemme vähemmän maan uumeniin varastoitunutta öljyä.

Hän kertoi, miten avohakkuut ovat aiheuttaneet ahdinkoa metsäkanalinnuille. Sekään ei ehkä ole ihan selvää, kun miettii tapahtunutta kehitystä. Avohakkuualojen koko on pienentynyt koko ajan ja metsien puusto kasvanut. Samanaikainen lintukato ei oikein sovi väitteeseen. Metsätalous on lopettanut turhan alikasvoksen raivaamisen ja kehittänyt esimerkiksi riistanhoidollisen harvennuksen kanalintujen elinolosuhteita vahvistamaan. Metsäkanalintujen pesiä löytyy usein avohakkuilta. Syitä linutjen ahdinkoon pitääkin hakea muualta. Esimerkiksi lisääntynyt pienpetokanta ja vaikeat poikasaikaiset olosuhteet useana vuonna peräkkäin ovat todennäköisempiä syitä katoon.

Sekametsät ovat nykymetsätalouden tavoite. Lehtipuut havupuiden seassa parantavan maaperän ominaisuuksia ja puun kasvua. Sekapuusto on myös monimuotoisempi, kuten Säynäjäkangas kertookin. Koko metsäsektori hakee ja ottaa käyttöön koko ajan uusia monimuotoisuutta parantavia menetelmiä. Esimerkiksi tekopökkelöitä tehdään ja valtion mailla kaikki lahopuut jätetään hakkuissa metsään.

Virkistyskäyttäjänä olen aina löytänyt mieleisiäni metsiä, missä tahansa kuljenkin. Joskus hakeudun jopa avohakkuulle, koska siellä on paremmat näköalat ja paremmat marjasaaliit. Jos taas haluan mennä varttuneempaan metsään, niitäkin löytyy helposti. Ja onhan meillä miljoonia hehtaareita suojelualueitakin, jos haluaa kokonaan välttää talousmetsät.

Ero mittakaavassa

Avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen ero on mittakaavassa. Kummassakin tehdään avohakkuita, mutta jatkuvassa kasvatuksessa aukon koko on määritelty pienemmäksi. Jos mietimme metsienkäsittelyn historiaa, on helppo tulkita koko Suomen metsätalouden perustuvan jatkuvaan kasvatukseen. Jo aluetason tarkastelulla voimme todeta, että kaikkialta löytyy kaikenikäisiä metsiä. Avohakkuin käsitellyt metsän on uudistettu ja niitä on hoidettu aina aikakauden parhaan tiedon ja osaamisen mukaan. Tällä on saatu metsiemme puumäärä kaksinkertaistumaan ja kasvu nopeutumaan.

Suomen ja maailman onneksi vaikutus on ilmastolle ehdottoman positiivinen, vaikka pelkästään avohakkuualaa tuijottamalla voidaan laskea hetkellinen hiilivaraston aleneminen. Kaikissa hakkuissa voidaan tehdä samanlainen laskenta, kun puu viedään pois alueelta. Hiilivarasto pienenee, mutta kasvaa hakkuun ansiosta suuremmaksi. Laajemmalla tarkastelulla tai tarkastelujaksoa pidentämällä ilmastovaikutukset ovat kuitenkin hakkuun puolella. Eikä unohdeta, että kaadettuun puustoon sitoutunut hiili siirretään vain toiseen paikkaan, jossa siitä tehdään meille kaikille uusiutuvasta materiaalista tuotteita.

Metsätalous ja metsäntutkimus ovat huipputasoa maailman mittakaavassa. Monimuotoisuuden lisääminen on kaikkien tavoitteena. Niin metsäorganisaatioiden, kuin poliittisten puolueidenkin. Joidenkin toimintatapa on kärkkäämpi, mutta tavoitteet hyvin samanlaisia. Metsäala kuitenkin tekee joka päivä konkreettista monimuotoisuustyötä enemmän kuin mikään muu taho. Voimme olla siitä ylpeitä!

Juri Laurila

Metsäasiantuntija ja ilmastoaktivisti

Mainokset

Kuinka minusta tuli metsämörkö?

Metsämörkö, tuo mystinen taruolento, joka kertoo mitä on mieltä. Metsäkeskusteluihin aktiivisesti osallistuva metsämörkö on ikävä otus. Se kyseenalaistaa metsistä vieraantuneiden näkemyksiä ja arvomaailmaa tuomalla keskusteluun aiemmin vaiettuja tekijöitä ja vaikutuksia. Metsämörkö pilaa aiemmin niin autuaan yksipuolisen syyttelyn nostamalla esiin myös luonnonsuojelijoiden kestämättömän toiminnan. Luonnonsuojelun vahtikoirien luontaisena vihollisena se uhkaa mikroskooppisen tarkastelun pohjalta tehtäviä suuria vaatimuksia katsomalla suurempia kokonaisuuksia..

Kun lukee kommentteja minusta ja kommenttieni vastauksia, ei voi kuin ihmetellä sitä tahtotilaa antaa kuvaa luontoavihaavasta metsämöröstä, jolle luontoarvoilla ei ole merkitystä. Erityisesti tässä kunnostautuvat luontojärjestöjen ”asiantuntijat” ja aktiivijäsenet, jotka ilmeisesti kokevat asiassa pysyvän dialogin jonkinasteisena uhkana. Leima on täysin perusteeton, joka on tietoisesti muodostettu yksipuolisesti metsien käyttöä vastustavien tahojen toimesta.

Metsämöröksi leimaamista tapahtuu kaikilla kiusaamisen keinoilla. Vähättely, asiantuntemuksen puutteesta syyttely, ulkopuolelle jättäminen, henkilökohtaiset herjaukset, asiantuntemuksen vähättely, keskusteluiden vieminen sivuraiteelle, sensurointi, alentuvat kommentit ja monet muut ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisen vuoden aikana. Mutta metsämörkö ei lannistu tällaisesta pikkumaisesta ja lapsellisesta käytöksestä. Jos kymmenien miljoonien eurojen liikevaihdolla pyörivien organisaatioiden henkilöt joutuvat turvautumaan tällaiseen, jokainen lukija ymmärtää miten hataralla pohjalla ne toimivat. Totuus tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka vihreillä arvoilla ratsastaisikin.

Metsämörkö -leimaa pyritään antamaan kaikissa kommenteissa. Ei ole väliä, mitä mieltä itse olen asioista ja kuinka painokkaasti olen tuonut mielipiteitäni keskusteluissa esiin, kun leimaa tarjotaan. Otetaan esimerkkinä #avohakkuuthistoriaan -lakialoite. Itse olen monessa yhteydessä tuonut jatkuvan kasvatuksen hyviä puolia esiin ja olen itsekin toteuttanut valtion maille metsäsuunnitelmia, joissa jatkuva kasvatus on ollut merkittävässä roolissa. En siis vastusta jatkuvan kasvatuksen menetelmiä. #avohakkuuthistoriaan -aloitteessa ei ole kyse tästä ja kritiikkini on kohdistunut ehdottomuuteen, jota aloite edustaa. Olen koulutukseltani metsätalousinsinööri ja minulla on vuosien kokemus metsien käytön suunnittelusta. Olen nähnyt konkreettisesti, miten uudistamistoimet ovat menneet pieleen ja näitä syitä on lukuisissa tilaisuuksissa ja tutkimuksissa pohdittu. Selvää on, että jokainen kohde on omanlaisensa ja haasteet myös.

Kannatan jatkuvaa kasvatusta – vastustan avohakkuukieltoa

Koulutus ja kokemus on antanut minulle osaamista metsien tulevan kehittymisen arviointiin, sekä riskien arviointiin. On kiistatonta, että jatkuva kasvatus ei ole joka paikassa ja jokaisella kasvupaikkatyypillä relevantti vaihtoehto. Ja tätä puolta olen pyrkinyt tuomaan esiin keskusteluissa.

Mutta kuten sanoin, jatkuva kasvatus voi olla erinomainen vaihtoehto. Se voi olla oikein toteutettuna ja oikeanlaiseen metsään suunniteltuna taloudellisesti erittäinkin kilpailukykyinen avohakkuiden kanssa. Tämä näkökulma tuntuu unohtuvan metsämörkökriittisiltä keskustelijoilta kokonaan. He valikoivat suotuisiin olosuhteisiin tehtyjä tutkimuksia argumentointinsa perusteeksi ja yleistävät tulokset kaikkialle. Tutkimusten väärinkäyttö onkin metsäkeskustelun suurin eripuraa aiheuttava tekijä ilman todellista syytä käynnistettyjen hakkuiden vastaisten kampanjoiden lisäksi. Tutkimuksia tulkitaan erittäin vapaamuotoisesti ja monesti jopa tutkimuksen tulosten vastaisesti mielikuvien luomiseen.

Myös avohakkuilla on metsäluonnon monimuotoisuutta lisääviä vaikutuksia.

Peräänkuulutan asiasta argumentointia

Metsäkeskustelussa pitäisi alkaa jakamaan keltaisia ja punaisia kortteja niille keskusteluiden osallistujille, joilla on vaikeuksia pysyä asiassa menemättä henkilökohtaisuuksiin. Ei ole asiallista tuoda keskustelijoista mielikuvia, joiden tarkoitus on alentaa keskustelijan argumenttien painoarvoa, asiantuntemuksen tasoa, väärää tulkintaa tavoitteista tai mitään muutakaan mielikuvaa, joka kohdistuu henkilöön. Mikäli keskustellaan asiapohjaisesti, pitäisi kasvaa ulos hiekkalaatikkoleikeistä ja arvostaa keskusteltavaa asiaa sen verran, että nousee henkilökohtaisuuksien yläpuolelle.

Olen hyvin harvoin saanut asiallisia vastauksia esittämiini kysymyksiin, jotka olen pyrkinyt perustelemaan huolellisesti ja jotka ovat keskeisiä metsäkeskustelussa. Yleensä metsämörköä pelkäävät keskustelijat ovat tarttuneet johonkin sinänsä epäolennaiseen asiaan ja tarvittaessa irroittaneet sen asiayhteydestä kokonaan viedäkseen keskustelua sivuraiteelle. Mielestäni tämä osoittaa sen, että kysymykset ovat sellaisia, joihin vastaamalla keskustelijat joutuisivat myöntämään asioiden todellisen nykytilan.

Olisi myös hedelmällistä tehdä johtopäätöksiä avoimin mielin. Tutkimuksia ja tutkimustuloksia on joka lähtöön. Useimmiten jo tutkimushypoteesi jää kuitenkin puutteelliseksi, jos halutaan tulokseksi metsien käytön vähentämistä tukevia tuloksia. Valikoiva tutkimusten käyttö ei edistä metsäkeskustelua, eikä luonnon monimuotoisuutta tai ilmastonmuutoksen vastaista taistelua. Talousasioiden välttely on myös omasta mielestäni vastuunpakoilua ja harhauttamista.

Myös virkistysarvoja on käytetty runsaasti porkkanana metsäsodissa. Oletusarvona on tietysti ollut pelkästään omiin mielikuviin nojaava näkemys metsästä virkistyspaikkana. Kuitenkin aihetta on tutkittu erittäin vähän. Harri Silvennoinen teki aiheesta väitöskirjatyön, jonka perusteella ihmiset kaikista lähtömaista pitävät enemmän hoidetusta (lue talous-) metsästä, kuin hoitamattomista metsistä.

Luontoarvot ovat minulle ja koko metsäsektorille tärkeitä

Keskusteluissa luontojärjestöt pyrkivät säännönmukaisesti tuomaan metsäalan toimijat esiin ahneina ja luonnosta välinpitämättöminä rahantekokoneina. Metsäalan asiantuntijana tuollaiset syytökset kuulostavat hyvinkin henkilökohtaisilta, eivätkä pidä lainkaan paikkaansa. Lähes poikkeuksetta tuntemani lukuisat metsäasiantuntijat pitävät luonnon monimuotoisuutta tärkeänä ja ottavat sen mielellään huomioon omassa työssään. Riistan hyvinvointikin on tärkeä heille. Suuri osa metsäammattilaisista viettääkin runsaasti vapaa-aikaansa metsästäen hirveä, vesi- ja kanalintuja, sekä muuta riistaa.

Järjestöjen edustajat eivät julkisten kommenttiensa perusteella arvosta yhtään metsäsektorin tekemää kehitystyötä metsäluonnon monimuotoisuuden eteen. Niiltä ei kiitosta kuulu, vaikka tulokset puhuvatkin puolestaan. Kuitenkin jo 30 vuoden ajan metsäsektori on tehnyt vapaaehtoisesti kehitystyötä, jolla on pyritty parantamaan eliöiden elinvoimaisuutta. Useimmiten tämä on tarkoittanut pienempiä metsätuloja. Myös laajasti käytössä oleva PEFC -sertifiointijärjestelmä vaatii jatkuvaa parantamista ympäristönäkökulmien osalta.

DCIM101MEDIA
Riistanhoidollisessa eli ns. donitsiharvennuksessa lisätään kerroksellisuutta tasaikäiseen metsään. Jalankulkijaa näky ei häiritse.

Paras tulos saavutetaan silloin, kun uusi menetelmä on metsäluonnon monimuotoisuuden lisäksi myös taloudellisesti kannattava. Esimerkkinä Metsähallituksen suunnittelija Timo Pelkosen kehittämä riistanhoidollinen harvennus, jossa tasarakenteiseen kasvatusmetsään tehdään harvennuksen yhteydessä riistaa suosivaa kerroksellisuutta, reunametsää, pakoreittejä ja parannetaan pensaskerroksen tilaa. Toisena taloudellisesti kannattavana esimerkkinä voidaan pitää hallitun hoitamattomuuden periaatetta, jossa metsänhoidossa raivataan vain tarpeellinen osa ja loput pienpuustosta jää suojapaikoiksi metsän eläimille.

Metsätalouden arkipäivää on tärkeiden luontokohteiden tunnistaminen ja niiden säästäminen toiminnan yhteydessä. Lajirikkaimmat paikat ovat varsin hyvin suojassa tuhoutumiselta, vaikka joskus inhimillisiä erehdyksiä sattuukin. Vaikkapa talvella tehty leimikkosuunnitelma ja korjuun toteutus aiheuttaa riskitekijän tällaisen kohteen osalta. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa tärkeistä elinympäristöistä on metsätietojärjestelmiin merkittynä paikkatietoina ja ne osataan huomioida pääsääntöisesti talvellakin.

Säästöpuita on jätetty hakkuiden yhteydessä jo vuosikymmenet. Säästöpuiden tarkoitus on parantaa lahopuujatkumoa pitkäjänteisesti. Usein jätettävät puut ovat eläviä, mutta odotusarvo on, että ne kuolevat aikanaan ja muodostavat lahopuuta. Ennen kuolemista säästöpuut lisäävät vanhaa puustoa tarvitsevien lajien elinvoimaisuutta.

Suojavyöhykkeitä ei hakata soiden ja vesistöjen reunoilta. Niiden tehtävä on monipuolinen ja usein suojavyöhykkeen lajisto on sellaista, joka vaatii omanlaisensa ympäristön. Näitä kahden erilaisen ympäristön rajapintoja kutsutaan vaihettumisvyöhykkeiksi, jotka ovat sekoitus kahdentyyppistä ympäristöä.

Lahopuut ja kuolleet pystypuut jätetään metsään. Joskus kuollutta puustoa on niin paljon, että metsätuholaki edellyttää niiden poistamista. Lisäksi joskus runsan pystykuollut puusto haittaa merkittävästi uudistamistoimia ja sen vuoksi niitä vähennetään hakkuiden yhteydessä. Aina kuvioille jää kuitenkin näissäkin tapauksissa määrätty määrä (vaihtelee maantieteellisesti) kuollutta puuta.

Tekopökkelöt ovat nopea tapa lisätä lahopuuta metsätaloustoimenpiteiden yhteydessä. Noin 3 metrin korkeudesta katkaistut pökkelöt alkavat lahota nopeasti ja tuovat oman lisänsä lahopuun määrän kasvattamiseen yhdessä muiden menetelmien kanssa. Jostain syystä tämäkin luontopiireissä tyrmättiin ja laskettiin, että kahden pökkelön sijasta pitäisi olla 200 pökkelöä hehtaarilla. Ei ole ollut tarkoituskaan, että pelkästään tekopökkelöillä korjataan lahopuuvaje kokonaan. Koko metsäkeskustelua vaivaa sama ongelma. Suurin osa asioista jää keskusteluiden ulkopuolelle, kun aktivistit keksivät syitä riitelylle.

Suojelualue- ja alue-ekologinen verkosto

Monimuotoisuutta pyritään lisäämään myös kansainvälisestikin mittavalla luonnonsuojelualueverkostolla. Suomessa tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta tiukkaa metsätalouskieltoa. Esimerkiksi Keski-Euroopan suojelualueille on usein tehty hakkuu- ja hoitosuunnitelma ja niiden hyödyntäminen puuntuotannossa on arkipäiväistä.

Suojelualueverkosto koostuu pääasiassa luonnonsuojelualueista, luonnonpuistoista, kansallispuistoista ja erämaa-alueista. Virallisesti suojeltuja metsiä on n. 12 %. Näiden lisäksi on kaavoituksella, metsänomistajien omilla päätöksillä ja muilla päätöksillä siirretty metsätalouden ulkopuolelle merkittävästi tilastoimattomia metsäalueita.

Metsähallitus ylläpitää luonnonsuojelualueverkostoa täydentävää Alue-ekologista verkostoa. AE-verkostolla tuetaan lajien liikkumista alueelta toiselle ja eliöiden elinpiiriä. AE-verkostoja päivitetään aika ajoin sen hetkistä tarvetta paremmin huomioivaksi. Esimerkiksi lisääntyneet suojelualueet vähentävät tarvetta AE-kohteiden määrälle sillä alueella. Vaikka AE-verkoston kohteet eivät kaikki ole suoranaisesti suojelussa, niitä käsitellessä otetaan huomattavasti normaalia tarkemmin AE-alueen tai kohteen tarkoituksen säilyminen. AE alueita käsitellään kaiken kaikkiaan hyvin vähän.

DSC_0011_1

Vesiensuojelu

Maanmuokkaus ja ojitukset tuottavat väärin tehtynä merkittäviä ravinnekuormituksia vesistöihin. 1980 -luvulla herättiin vesiensuojelun tärkeyteen, kun monet vesistöt oli jo värjääntyneet humuksen vuvoksi ruskeiksi ja ravinnehuuhtoumat olivat rehevöittäneet niitä. Vesiensuojelua on kehitetty siitä lähtien.

Maanmuokkauksilla vesistökuormitusta pyritään minimoimaan muun muassa pintavalutuskenttien avulla. Ojitusten ja kunnostusojitusten yhteydessä tehdään laskeutusaltaiden ja pintavalutuskenttien yhdistelmiä, suunnataan ojat siten, ettei valuva vesi pääse suoraan vesistöihin, tehdään kaivukatkoja vedenvirtaaman hillitsemiseksi ja vältetään päälaskusuuntaan tehtavien ojien kaivamista. Vesistönsuojelun ykköstavoite onkin, että siinä vaiheessa kun vesi päätyy luonnonpuroon, jokeen, järveen tai muuhun vesistöön, siitä on humus ja kiintoaineet, sekä ravinteet mahdollisimman hyvin suodattuneet maaperään.

Valitettavasti ennen heräämistä tapahtuneiden virheiden vuoksi ravinteita ja kiintoaineksia valuu edelleen vesistöihin vuosikymmentenkin jälkeen. Joillakin alueilla luonto ei korjaa tilannetta ja niille tehdäänkin aktiivisia vesistönhoitotoimenpiteitä, joilla vesistövaikutuksia pienennetään.

WP_20141007_010

Ilmastonsuojelu

Suomen metsät kasvavat enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Syynä tähän on sotien jälkeen tehdyt mittavat hakkuut, metsäntutkimus ja metsänhoidon paraneminen, sekä ilmastonmuutos itsessään. Sotakorvausten maksamiseksi valtavat savotat olivat arkipäivää. Avohakkuualueet saattoivat olla kymmeniä neliökilometrejä. Myös Suomen teollistuminen ja nykyinen hyvinvointi on pitkälti näiden hakkuiden peruja. Tämän jäljiltä samoilla alueilla on nyt erittäin hyvin kasvavaa nuorta ja varttunutta kasvatusmetsää, jota pitää harventaa ja niitä voidaan jopa uudistaa. Ilmaston lämpeneminen on pidentänyt kasvukautta ja voimistanut metsien kasvua. Lisäksi istutettavan puuston laatua on parannettu ja jo pelkästään paremmalla taimilaadulla voidaan saavuttaa jopa 20 % nopeampaa puuston kasvua luonnon ”kylvöön” nähden.

Vaikka metsien ilmastovaikutuksista ollaan selvästi montaa mieltä, itse ajattelen asian suurinpiirtein seuraavasti: hakkuiden yhteydessä saadaan tukkia, kuitua ja energiapuuta.

Tukeista tehdään muun muassa rakennuksia, käyttötavaroita ja huonekaluja. Vaihtoehtona näille olisi ilmastoon negatiivisesti vaikuttavien raaka-aineiden käyttö, kuten betoni, teräs tai muovit. Rakennuksissa ja huonekaluissa hiili pysyy sitoutuneena pitkään. Jopa pidempään kuin uuden vastaavan puuston kasvaminen kestää. Kun rakennus joskus puretaan, siinä olleesta puusta voidaan tehdä muita puujalosteita, kuten vaikkapa huonekaluja tai uusia rakennuksia. Puu voi mennä myös kierrätettäväksi sellutehtaalle ja viimeisenä se päätyy energiakäyttöön.

Kuitupuu menee biotuote- tai sellutehtaille, josta siitä jalostetaan jatkojalostuksen kannalta oikeanlaista sellua. Lisäksi sivutuotteena tulee esimerkiksi mäntyöljyä, ligniiniä, terpeenejä tai muita kemiallisia raaka-aineita, sekä lämpöä ja sähköä. Näistä jalosteista valmistetaan papereita, pehmopapereita, muovia korvaavia esineitä, puuvillaa korvaavia tekstiilikuituja, kartonkia tai vaikkapa lääkkeitä. Useimmat raaka-aineet korvaavat fossiilisesta öljystä valmistettuja raaka-aineita. Näistäkin tuotteista suuri osa on kierrätettäviä. Parhaimmillaan puuaines ehtii täyttää useita erilaisia ihmisten tarpeita ennen päätymistään energiakäyttöön.

Energiapuusta jalostetaan lähinnä biopolttoaineita, lämpöä ja sähköä. Biopolttoaineet korvaavat suoraan fossiilista öljyä jättäen saman verran hiiltä maan sisään. Ne voivat olla myös raaka-aineita jatkojalostusta varten, jolloin niistä tulee korkeamman jalostusasteen tuotteita. Energiapuu lämmittää koteja ja suihkuvesiä kautta Suomen. Yleisesti käytetään niin sanottuja CHP -laitoksia, jotka tuottavat lämmöstä myös sähköä. Energiapuuksi päätyy hakkuilta yleensä latvaosat ja pieniläpimittainen puu, jota ei kannattavasti voida hyödyntää muualla. Ja huomautan nyt vielä, että esimerkiksi #LULUCF -keskustelussa suomen tavoittelema lisähakkuu ei olisi ollut energiapuuhakkuiden lisäämistä, vaikka ympäristöjärjestöt näin viestivätkin. Energiapuu on lähes aina hakkuiden yhteydessä tulevaa sivutuotetta, jonka kasvattamiseen ei metsätaloudessa pyritä, mutta jolla voidaan metsätalouden kannattavuutta lisätä.

Suomen Luonnonsuojeluliiton aktiivi Esa Hankonen perusteli juuri Maaseudun tulevaisuuden sivuilla, miten hakkuut pienentävät hiilivarastoa metsässä. Hän ikäänkuin alleviivasi näkemyseroa, joka minulla ja ympäristöjärjestöillä on tässä asiassa. Kun järjestöt tekevät laskelmia, he usein olettavat puuhun varastoituneen hiilen katoavan kuin pieru saharaan. Esa perusteli metsään jätetyn puun hiilivarastoa juuri sillä, että hiili vapautuu kuolleesta puusta hitaasti. He myös laskevat hiilinieluvaikutuksia tarkoituksenmukaisesti siltä ajalta, joka sattuu olemaan uudistetussa metsässä taimikkovaiheeksi laskettavaa aikaa. Tämän jälkeen hiilinieluvaikutukset kasvavat merkittävästi. Tutkijoiden mukaan vertailu uudistetun ja hakkaamattoman metsän hiilivarastojen väliltä menee suurin piirtein siten, että hakkaamaton voittaa lyhyellä aikavälillä, mutta vähänkään pidemmän ajanjakson vaikutukset ovat hakkuun jälkeen paremmat. Koska minulle on opetettu, että metsätalous on pitkäjänteistä työtä ja näen kestävän kehityksen olevan pitkällä aikavälillä paras ratkaisu, minun on vaikea tässäkään asiassa hyväksyä ympäristöjärjestöjen tavoittelemien pikavoittojen ottamista. Mieluummin pitäisi kehittää myös muiden valtioiden metsätaloutta kestävämpään suuntaan.

LULUCF for Dummies
Suojelualueet eivät sido puuta sen jälkeen, kun ovat kasvaneet tiettyyn pisteeseen. Eikä niistä saada uusiutuvaa raaka-ainetta..

Sen enempää yksikään ympäristöjärjestö, kuin Esa Hankonenkaan ei huomioi sitä että metsään jätetty puu ei vähennä muiden raaka-aineiden tarvetta yhtään! Toisin sanoen se tarjotin, kauha tai polttoainelitra, joka olisi voitu valmistaa tuosta puusta ja jonka joku ihminen tarvitsee, pitääkin tehdä fossiilisesta öljystä, kaivannaistuotteista tai muusta ilmastolle usein negatiivisesta raaka-aineesta. Tämä on se tärkein puuttuva argumentti ilmastokeskustelussa metsiä koskien, jota ei saisi milloinkaan unohtaa puhtaamman ja terveellisemmän tulaveisuuden rakentamisessa. Itse näen puun käytön lisäämisen ilmastonsuojelun perustana.

Metsämörkö tykkää metsistä monipuolisesti

Itselleni metsillä on ollut aina tärkeä rooli elämässä. Lapsena asuin metsän laidassa ja naapureiden kanssa metsissä seikkailtiin, pelattiin piilosta, luisteltiin metsälammen jäällä ja kerättiin marjoja. Metsä oli monipuolinen, kiinnostava ja jännittäväkin paikka, jonne meni aina ihan mielellään.

Kun ikää kertyi, tuli mukaan vaeltaminen, retkeily, ammattimainen marjojen poiminta, suunnistaminen ja metsästys. Myös kalastamaan mentiin usein metsien kautta ja polkupyöräilymaastokin oli aika usein sammalmättäikkö pyörätien sijasta.

Aina metsät ovat tarjonneet myös puuta arjen tarpeisiin ja olen oppinut arvostamaan lämmintä kotia, jonka rakentamisessa puuta on käytetty. Puun hankkiminen on ollut kovaa työtä nuorelle miehelle, mutta siitä huolimatta sahahommiin mentiin ihan mielellään. Se oli jotenkin niin konkreettista ja palkitsevaa, ettei sitä osannut huonona pitää.

Aikuisiällä elämässä tuli vastaan ammatinvaihto ja metsäala oli ehdoton ykkösvalinta. Minusta oli todella mielenkiintoista oppia syvemmin tuntemaan metsien elämää, lajistoa ja ihmisen toimien vaikutuksia. Monimuotoisuus oli jo tuolloin tärkeässä osassa koulutusta ja asiaa käsiteltiin varmaan eniten koko kurssitarjonnasta.

Minut tuntevat tietävät, että muiden etu menee helposti oman etuni edelle. Minulle on tärkeää säilyttää elinmahdollisuudet myös maaseudulla, mutta metsäkeskustelussa on kyse elinmahdollisuuksien säilyttämisestä maapallolla. Metsäkeskustelu irrallisena siitä kokonaisuudesta, jota se edustaa, on kestämätöntä. Jos ei tunnusteta nykymenetelmiä, uusiutuvien raaka-aineiden tärkeyttä, puupohjaisten tuotteiden substituutiovaikutuksia, kiertotaloutta ja materiaalien monivaiheista elinkaarta ennen energiakäyttöä, ilmastovaikutuksia hiilen määrään kokonaiskierrossa, taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnallemme tai metsäalalla työskenteleville ihmisille, sosiaalisia vaikutuksia haja-asutusalueille ja niin edelleen, ei pitäisi ottaa kantaa yksityiskohtiinkaan. Osaoptimoinnilla ei luontoarvoja paranneta, eikä lyhytnäköisellä ja kapeakatsontaisella päätöksenteolla voidaan tehdä hyvää tulevaisuutta. Päin vastoin se voi aiheuttaa huomattavan suurta vahinkoa metsien monimuotoisuudelle. Tätä en halua olla todistamassa, enkä sitä miten järjestöaktiivit vierittävät kuitenkin syyn muiden niskaan tunnustamatta omaa rooliaan kehityksessä.

Metsämörkö menee mielellään edelleen metsään joka tutkitustikin virkistää mieltä ja kehoa. Oli se sitten talousmetsää tai jotain muuta..

Päivitetty 12.6. Lisätty tekopökkelöistä kertova kappale

Viitteitä, viitteitä..

Tieteelliseen todisteluun kuuluu luonnollisesti argumentteja tukevat viitteet. Niiden avulla voidaan keskustelua käydä asiapohjalta ja esitettyjä faktoja voidaan tarkistaa. Pakko tunnustaa, että itselläni olisi parannettavaa viitteiden käytössä. En vain jaksa aina niitä hakea uudelleen ja uudelleen, kun samoista asioista keskustellaan samojen tahojen kanssa. Mutta ainakin opin, että on syytä aukaista linkit ennen arvostelemista, kun menin twiitin perusteella tyrmäämään väärän tutkimuksen.

Yllättävän paljon on faktoina esitetty asioita, joille ei tunnu löytyvän yhtään tieteellistä näyttöä

Luonnonsuojelujärjestöillä on varmaan ollut jokin yhteinen palaveri lähiaikoin, sillä varsinkin Luonto-Liitto ja Suomen Luonnonsuojeluliitto ovat alkaneet yhä enemmän kyselemään viitteiden perään. Erityisesti silloin, kun heidän omat argumenttinsa eivät oikein tahdo pärjätä keskustelussa. Viitteenä niillä on useimmiten Suomen Luonto tai Vihreä Lanka -lehden jutut, ympäristöjärjestöjen perustamien tutkimusyksiköiden tiedotteet tai ympäristöasioissa selvästi metsätalousvastaisiksi profiloituneiden tutkijoiden tutkimukset tai mielipiteet.

Poimin järjestöjen tekemästä avohakkuiden kieltämiseen tähtäävästä lakialoitteesta otteita, joilla perustellaan Suomen lain muuttamista. Yllättävän paljon on faktoina esitetty asioita, joille ei tunnu löytyvän yhtään tieteellistä näyttöä.

1. Jatkuva kasvatus suojelee ja vahvistaa metsien hiilinieluja

En tiedä, miten hakkuutapa voi suojella tai vahvistaa hiilinieluja, mutta olisin tähän kyllä toivonut vähän tarkennusta. Jos lakialoitteen mukaisesti avohakkuut kiellettäisiin, se ei tarkoittaisi ihmisten tarvitseman puumäärän alenemista. Seuraus olisi, että vuosittaiset hakkuualat kasvaisivat. Koska lakialoitteessa esitetään avohakkuiden kieltämistä kokonaan, on syytä tarkastella vaikutuksia juuri kokonaisuuden osalta. Avohakkuisiin perustuva kuviometsätalous on saanut aikaiseksi nykyisen metsien kasvun. Kasvu on nopeampaa kuin koskaan Suomen historiassa, vaikka suojelualueiden määrä on noussut viime vuosikymmeninä huomattavasti. Puuta kasvaa n. 110 miljoonaa kuutiota vuosittain. Tämä on aika lähellä myös hiilitonnien määrää. Kasvu lasketaan lähinnä metsätalousalueiden osalta, koska suojelualueilla kasvu pysähtyy puiden tullessa vanhoiksi. Lisäksi Suomen metsissä on enemmän puuta kuin koskaan historiassa. Puun määrä on kuviometsätalouden ansiosta kaksinkertaistunut. Saavutus on aika mieletön, kun huomioidaan yli 2000 miljoonan kuution hakkuut samana sadan vuoden ajanjaksona. Jatkuvaan kasvatukseen siirtymisen on arvioitu laskevan metsien puuntuottokykyä 20-30 %. Itselleni ei aivan aukea, miten tämä suojelee tai vahvistaa hiilinieluja. Minusta se tulee vähentämään kestävästi käytössä olevan puun määrää. Tämä taas tarkoittaa ilmaston osalta sitä, että emme saa uusiutuvaa raaka-ainetta niin paljoa ja joudumme ehkä jatkamaan fossiilitaloutta paljon pidempään kuin olisi muuten tarvetta.

2. Jatkuva kasvatus parantaa mahdollisuutta metsien monikäyttöön, kuten retkeilyyn, marjastukseen, sienestykseen ja metsästykseen

Metsäkeskustelussa ei tältä argumentilta voi välttyä. Tosin pakko myöntää, etten ole nähnyt juuri väitettä tukevia tutkimuksia. Juuri viime keväänä Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Silvennoinen julkaisi väitöskirjansa tuloksia, jonka mukaan ihmisten mieltymykset ovat aikaan ja paikkaan sidottuja. Kaikki pitävät kuitenkin hoidetuista metsistä ja suojelualueen hoitamaton metsikkö ei ole kovin kaunis tai houkutteleva.

Metsäautotiet valtion mailla ovat kaikkien käytössä hakkuutavasta riippumatta. Tosin metsätalouden kannattavuutta tullaan mahdollisesti hakemaan metsäautotieverkoston kustannuksella, jos metsätalouden kannattavuus tippuu ja silloin kärsisi kaikki käyttäjät. Itse harrastan kalastusta, metsästystä, marjastusta ja sienestystä. Pääasiassa olen liikkunut alueella, jossa on sekä avohakkuisiin perustuvaa metsätalousaluetta, että vanhojen metsien suojelualueita. Alueella on myös toteutettu jatkuvan kasvatuksen hakkuita. Metsästäessä metsätalouden menetelmillä ei juuri ole väliä, sillä riistaa on löytynyt ihan kaikenlaisista paikoista. Tietysti kävely juuri veltatulla hakkuuaukolla voi olla tympeää, mutta olisihan aina mahdollisuus kiertää aukko. Itse kuitenkin usein valitsen aukon laiskuuttani..

Olen etsinyt avohakkuualoja sienestystarkoituksessa tänäkin keväänä ja aikanaan olen kerännyt suhteellisen kovat marjanmyyntitulot aurausalueelta. Mustikan ja puolukan kerääminen on siellä selkäystävällistä ja usein marjaa löytyy erittäin hyvin. Liekkö taustalla juuriston rikkoutuminen maanmuokkauksessa, jota on seurannut kasvien reagointi kilpailutilanteen muuttumiseen muihin lajeihin verrattuna. Jatkuvan kasvatuksen kuvioilla en ole marjastanut, enkä sienestänyt. En ole tehnyt tietoista valintaa, mutta ehkä alitajuntaisesti olen etsinyt isompaa samanlaatuista paikkaa, josta voi kerätä hyvän saaliin etsimättä välillä uutta paikkaa.

Kalaankin menen usein käyttäen metsäautoteitä. Eniten harmittaa vesistöjen viereen jätetyt suojakaistaleet, jotka ovat täysin villiintyneitä pusikkoja. Virkistyskäytöllisin perustein toivoisin, että niitä edes raivattaisiin virksityskäyttöarvojen lisäämiseksi.

3. Jatkuva kasvatus vähentää metsätuhoja ja parantaa metsäluonnon ja metsätalouden mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen

Tähänkään en löytänyt vahvistusta lueskennellessani aiheeseen liittyviä artikkeleita. Jatkuvan kasvatuksen tekeminen vaatii tarkkuutta suunnittelussa, tai jäljelle jäävä puusto voi tuhoutua myrkyjen tai lumituhojen seurauksena. Avohakkuulla metsätuhoa ei oikein voi tapahtua, kun koko puusto poistetaan. Etelä-Suomessa on isoja ongelmia myös maannouseman eli juurikäävän kanssa. Jatkuva kasvatus on jo ennalta tuhoon tuomittu, jos kuusikkoa käsitellään jatkuvan kasvatuksen menetelmillä.

En ole myöskään selvää viitettä löytänyt väitteelle, että jatkuva kasvatus parantaisi metsäluonnon mahdollisuuksia sopeutua ilmastonmuutokseen. Sen sijaan metsätaloudella on hyvät lähtökohdat sopeutumiseen jo olemassa. Metsien kiihtyvään kasvuun on pyritty sopeutumaan ihan ilman kieltojakin. Siihen sopeutumiseksi metsäsektori pyrkii lisäämään puun jalostuslaitoksia ja parantamaan korjuuketjuja, sekä lisäämään käytettävän puun kokonaismäärää. Luontojärjestöjen vastaus lakialoitteen perusteella tuntuisi olevan kuitenkin puun kasvun hidastaminen. Tällekään en ole mitään järjellistä selitystä keksinyt, kun kuitenkin ilmastonmuutos on joka toisessa lauseessa mukana.

Mutta kuka sitä sellua nyt sitten käyttää? Itse en ainakaan ole koskaan lisännyt kauppalistaan sellua.

4. Tasaikäismetsätalouden hakkuista saatavasta puuaineksesta merkittävä osa on kuitumittaista puuta, josta valmistetaan lyhytikäisiä puutuotteita

Ok. Tätä ei käy kiistäminen ja näinhän se on. Siitä saadaan sellua. Mikro-, liuko-, nano- tai ihan tavallista sellua. Mutta kuka sitä sellua nyt sitten käyttää? Itse en ainakaan ole koskaan lisännyt kauppalistaan sellua. Eli jotain puuttuu tästä ketjusta vielä. Sellusta valmistetaan papereita, kartonkia, tekstiileitä, biokomposiitteja, lääkevalmisteita, muoveja ja jopa niitä paljon puhetta herättäneitä mikromuoveja. Paperia ja kartonkia olen ostanut. Osa ostamistani papereista on päätynyt käytön jälkeen kierrätykseen tai energian tuotantoon, osa huuhtoutunut viemäriverkostoon.

Mutta en muista kauppalistallani olleen myöskään biokomposiittia, biotekstiiliä tai edes sitä mikromuovia. Olen ostanut silti biokomposiitista valmistettuja esineitä ja jopa terassilautaa. Olen myös ostanut viskoosikuituisia vaatteita ja ilmeisesti myös niitä mikromuoveja tyttären meikkien seassa.

Onkohan lakialoitteessa tarkoitettu vessapaperia tai ehkä kertakäyttöastioita lyhytikäisillä puutuotteilla? Ainakin siinä on unohtunut, että samasta puusta tehdään myös pitkäikäisiä tuotteita, jotka korvaavat täysin öljypohjaiset muovit. Ilmastonäkökulmasta minulla on näkemys, ettei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä sillä, kuinka pitkäikäinen tuote on, jos sen valmistuksen ansiosta voidaan vähentää maaperän syvyyksissä olevien hiilivarastojen pumppaamista ilmekehän hiilenkiertojärjestelmään. Ja jos lyhytikäiselläkin puutuotteella saadaan vähennettyä muoviroskan määrää luonnossa, koen sen hyväksi vaihtoehdoksi. Puupohjaiset tuotteet kun ovat pääsääntöisesti biohajoavia ja maatuvat osaksi luonnon ravinnejärjestelmää öljypohjaisista muoveista poiketen.

Viitteitä edes pyydettäessä kiitos

On aivan tavallista, että somen keskusteluissa luontojärjestöt tosiaan vaativat viitteitä. He etsivät kuumeisesti pienenpieniäkin syitä tarttua argumentteihin, jotta saisivat minut näyttämään trollilta. Viime keväänä Greenpeacen Facebookissa homma oli paljon rajumpaa. Silloin aktiivit hyökkäsivät avoimesti kimppuuni joukolla ja todella mauttomalla tavalla. Poliisi tutkii asiaa törkeänä kunnianloukkauksena, sillä siinä ryöpytyksessä täyttyi kaikki kriteerit.

On myös aivan tavallista, että jos minä kysyn viitteitä, niitä ei tule koskaan. Olisi paljon antoisampaa käydä keskustelua, jossa myös aktivistit pohjaisivat argumenttinsa johonkin todelliseen tai edes tutkittuun tietoon. Tai jos mielipiteitä kysyttäisiin eri ammattiryhmiltä hieman laajemminkin. Esimerkiksi viime syksynä Pailakan alueella messutessaan Greenpeace värväsi ”paikallisen matkailuyrittäjän” asiaansa edistämään. Hipsut ovat ihan syystä tuossa, johon palaan aivan pian.

En saanut vastausta, mutta kohta sain bannit heidän somekanavilleen.

Luontomatkailuyrittäjä edusti koko kainuun matkailusektoria aamu-TV:ssä, lehdissä ja monessa muussa yhteydessä. Koska elämme laatujournalismin aikaa, voisi kai kuvitella, että mediat tekisivät taustatyönsä. Mutta itselläni heräsi lähinnä hilpeys, kun tarkistin ytj.fi -palvelusta yrittäjän taustat. Kyseessä oli niinkin vakuuttava matkailuyrittäjä, että hänen toiminimensä oli rekisteröity loppukesästä ja paikkakuntakin oli Oulu. Hälytyskelloni heräsivät, kun tässäkään kampanjassa ei käytetty luotettavia lähteitä tai vakiintuneita toimijoita alueelta. Kysyin silloin Greenpeacelta, mihin he perustavat väitteensä metsätalouden vaikutuksiin luontomatkailua kohtaan. En saanut vastausta, mutta kohta sain bannit heidän somekanavilleen. Minä kuulemma jankkaan 😀 Todellinen syy taisi olla se, ettei heidän asiantuntijat pystyneet antamaan järjellisiä vastauksia olellisiin kysymyksiin, joita esitin. Tai sitten he eivät vain halua keskustella kriittisesti omasta toiminnastaan, vaan haluavat vain julistaa ”luonnonsuojelun ilosanomaa” ilman häiriöitä ja vääristää siten ihmisten kuvaa koko metsäalasta.

 

Populismin tunnistamisen vaikeus

Politiikan tutkija, Vaasan innolabin johtaja Mari K. Niemi pohti populismin asemaa (LK 22.5.2018) poliittisesta näkökulmasta. Lukiessani juttua, huomasin monen kohdan kuvailevan ympäristökeskustelun kärjekästä osapuolta, eli luontojärjestöjä. Mietinkin, miten ja miksi luontojärjestöjen viestit menevät niin hyvin läpi mediassa, vaikka useimmiten ne poikkeavat tutkitun tiedon yleislinjasta ja järjestöt ovat kuitenkin yhden aatteen poliittisia vaikuttajia.

Tässä kirjoituksessa lainaan jutussa poliittisiin malleihin tehtyjä havaintoja populismista ja pohdin, miten ne vertautuvat luontojärjestöjen toimintaan. Kannattaa avoimesti pohtia, olenko ihan metsässä vai voisiko ajatuksilla olla jotain todellisuuspohjaakin. Kriittisyys on aina suotavaa, kun populismi on läsnä. Lainauksissa otteita lehtijutusta ja perässä pohdintaa siihen liittyen.

”Populismin määrittely ei ole ihan helppoa.

Arkikäytössä siitä on tullut leimakirves, haukkumasana, jolla usein sivalletaan ja vähätellään toisin ajattelevaa.”

Kuten poliittisessa retoriikassa usein nähdään, poliitikot antavat vaikeissa kysymyksissä ympäripyöreitä vastauksia, jätettävät vastaamatta tai vastaavat kokonaan toiseen kysymykseen. Erityisesti konkaripoliitikko Paavo Väyrynen on tässä suorastaan kadehdittavan mestarillinen. Luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei myöskään ole helppoa, mutta väittäisin, että vahvat viitteet on olemassa, kuten ehkä tulet huomaamaan jatkaessasi lukemista.

”Politiikassa oikeistopopulistiset liikkeet tunnistaa eräänlaisesta kansallismielisyydestä ja vastakkainasettelusta: he kertovat olevansa aina kansan asialla ja eliittiä eli vallanpitäjiä vastaan.”

Metsäkeskustelussa kenellekään ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että luontojärjestöt  suorastaan elävät vastakkainasettelusta. Ne ovat nykynuorison tapaan erittäin tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksia niillä ei ole. Koska on totuttu siihen, ettei luontojärjestöjä oikeastaan kunnolla haasteta, järjestöjen viestinnästä on kadonnut moraali ja etiikka lähes olemattomiin. Jos keksitte kenelle järjestöt olisivat vastuussa, please, kertokaa se minullekin. Järjestöt myös ratsastavat meille kaikille suomalaisille tärkeällä asialla, jonka varaan on helppo nostattaa suuria tunteita. Olemmehan metsäkansaa ja metsät ja luonto on meille kaikille erittäin tärkeä. Koska luonto on myös monimuotoinen, sen ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Enkä nyt puhu retkeilystä silloin tällöin, vaan vuosikausien opiskelusta ja seuraamisesta. Tämä taas johtaa siihen, että suurin osa meistä ei ymmärrä todella, mistä keskusteluissa edes keskustellaan. Usein osoittautuu, että myöskään järjestöt eivät ymmärrä metsätalouden toimintaa, vaikka ovat kymmeniä vuosia hyökänneetkin sitä vastaan. Luontojärjestöt suuntaavat kampanjansa tietoisesti suuria metsätoimijoita vastaan. ”Kasvottomat” korporaatiot on helppo leimata, eikä niillä ole intressiä aloittaa kansainvälisiä selkkauksia vastaamalla samalla mitalla. Selusta on siis turvattu. Eli he kertovat olevansa aina LUONNON asialla ja eliittiä eli METSÄYHTIÖITÄ vastaan.

”Populistipuolueiden poliittinen ideologia on löyhää, viestintä kansankielistä ja tunteisiin vetoavaa.”

Luontojärjestöt käyttävät retoriikassaan kansaan vetoavia lausahduksia ja kekseliäästi luovat uusia termejä, jotka ovat mielikuviin vetoavia ja kohdetta alentavia. Ideologia on selkeä. Ne esiintyvät ”hyviksinä”, jotka yrittävät pelastaa maailmaa. Yleistä on kuitenkin, että kokonaisvaltainen ajattelu on tietoisesti jätetty toisarvoiseen asemaan. Ne taistelevat ilmastonmuutosta, fossiilista energiaa, öljynporausta, ydin- ja vesivoimaloita, kaivoksia ja metsien käyttöä vastaan, mutta varovat näiden liittämistä yhteen. Tosiasia kuitenkin on, että nämä kaikki ovat tiiviisti toisiinsa yhteydessä. Metsätaloudella voidaan vähentää tarvetta porata öljyä, käynnistää uusia kaivoksia ja korvata tuotteita uusiutuvilla raaka-aineilla. Puun korjuussa tulee aina sivutuotteena energiaksi hyödynnettävissä olevaa puuta, jolle ei ole muuta käyttöä. Metsäteollisuus myös tuottaa energiaa ja polttoaineita. Viime vuonna kiivaana käynyt LULUCF keskustelu oli malliesimerkki siitä, miten väärää kuvaa voidaan helposti syöttää ihmisille, jotka eivät tunne metsäalaa tai metsien tilaa. Luontojärjestöt viestivät määrätietoisesti, että lisääntyvä puun käyttö olisi avohakkuiden lisämisen ja puun polton lisäämisen aiheuttaja. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten järjestöt hyvin tietävät. Kannattavan metsätalouden edellytys on hyvänlaatuisen tukkipuun kasvattaminen. Sen tuottamiseksi metsissä tehdään harvennushakkuita, joita Suomen metsissä olisi kipeästi tarvekin lisästä. Monella alueella harvennusrästit ovat mittavat, koska pieniläpimittaiselle puulle ei ole ollut kysyntää. Hakkuiden lisääminen kohdistuisikin juuri näihin kasvatusmetsiin, jotka ovat läpitunkemattomia monimuotoisuudeltaan köyhtyviä ja virkistäytymiseen soveltumattomia tureikkoja.

pelkkaafeikkia_print

Avohakkuiden osalta järjestöt tekivät lakialoitteen, jolla pyritään avohakkuiden kieltämiseen. Viesti on sellainen, että avohakattu metsä on ikiaikaisesti tuhottu. Ironisesti syytökset kohdistuvat metsiin, jotka on avohakattu ja joihin on kasvatettu uusi metsä. Lakialoitteessa oli näennäisesti pohdittu myös taloudellisia vaikutuksia. Ne kuitenkin kohdistuivat Yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin, joita Metsähallitukselle on asetettu. Nykyään Metsähallitus on laskenut, että vuosittain monikäytön edistämiseksi metsistä jää saamatta hakkuutuloja n. 55 miljoonaa euroa. Lakialoitteessa esitettiin, että taloudellista tuloa laskiessa tämän summan kasvattaminen olisi taloudellista tuottoa. Hekin siis ymmärtävät, että avohakkuiden lisääminen vähentää valtion tuloja merkittävästi, koska ovat osanneet ottaa tämän huomioon. Euromääräisiä vaikutuksia ei ole kuitenkaan arvioitu, jotka ovat vähimmillään kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Mahdollisesti jopa yli sata miljoonaa euroa. Ja nuo rahat ovat pois yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. Viestinnässä he toistavat, kuinka jatkuva kasvatus on taloudellisesti yhtä kannattavaa, kuin avohakkuut. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten tästä Luonnonvarassa.fi:n jutussa aika seikkaperäisesti kerrotaan.

Itse työskentelin johtavana neuvojana avohakkuutonta metsänkäsittelyä markkinoivassa yrityksessä. Minun moraalini ei kuitenkaan kestänyt sitä, millä lailla laskelmia tehtiin kannattavuuden osoittamiseksi tai miten metsänomistajille annettiin epärealistisia mielikuvia metsän uudistumisesta ilman toimenpiteitä. Aika nopeasti vaihdoinkin työpaikkaa. Luulen, että luontojärjestöjen laskentatapa on periytynyt samalta yritykseltä ja olettamukset vaikutuksista ovat epärealistisia. Mutta pureudutaanpa tähän vielä hieman enemmän. Kun järjestöt mainostavat avohakkuuttomuutta luontoarvoilla ja kannattavuudella, he markkinoivat metsän hakkuuta, josta metsänomistaja ei saa kovin hyvää tuottoa. (Tässä tapauksessa siis valtio menettää merkittävät tulot heti ja tulevaisuudessa menetys vain kasvaa suuremmaksi. Puuta kertyy vähemmän ja puusta maksettava hinta on alhaisempi korjuukustannusten nousun vuoksi. Metsän kasvu hidastuu ja tuottavuus romahtaa. )

Uudistamiskustannukset jäävät siis metsänomistajalta moninkertaisesti saamatta, jotta hän välttää ne. Jälki on hakkuun jälkeen aika hurjaa ja puustoa jää yleensä aika vähän uudistumisen mahdollistamiseksi. Kannattavuutta laskiessa käytetään mahdollisimman suurta korkoa tulojen ja menojen diskonttaamisessa, jotta taloudellinen kannattavuus voidaan osoittaa. Korkoa korolle -laskennassa summa kasvaa sitä nopeammin, mitä suurempi korko on. Seuraava hakkuukierros arvioidaan ylioptimistiseksi ja tulot yhtä hyviksi kuin täyden puuston hakkuussa. Siten eroa kasvatetaan laskennallisesti vielä lisää. Vertailussa avohakkuuseen jätetään kuitenkin tulot huomioimatta. Metsänomistajalle useimmiten on merkitystä silläkin, paljonko jää viivan alle avohakkuun ja uudistamisen jälkeen. Ja tämän vuoksi jatkuva kasvatus ei ole saavuttanut siltä toivottua suosiota.

”Demokratian kannalta on kestämätön tilanne, jos media ei tunnista, kun sitä viedään kuin mätää kukkoa – Timo Soinin kuolematonta vertausta lainatakseni, Niemi sanoo”

Metsäkeskusteluissa mediaa viedään kuin pässiä narussa. Luontojärjestöjen viestintä on vahvaa ja se menee helposti läpi medioissa. Ihmettelen suuresti miten nykyaikana, jolloin puhutaan disinformaatiosta ja valemediasta, ei vastuullista journalismia tekevät mediatalot ole millään lailla kriittisiä luontojärjestöjen viestintää kohtaan. Kyseessä on kuitenkin yhden asian kannattajat, jotka ovat osoittaneet viestiensä kiistanalaisuuden lähes joka kerta, kun jotain on julkaistu. Liian usein toimintamalli onkin sellainen, että ensin julkaistaan järjestöjen tiedote ja jälkikäteen annetaan toiselle osapuolelle mahdollisuus vastineelle. Julkisen sanan neuvoston hyvän journalismin perusajatus on, että toimitus kuulee myös toista osapuolta mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella toimituksella on suorat numerot metsätoimijoiden edustajille ja jos ei ole, yhteystiedot löytyvät helposti netistä. Puhelinsoitto useimmiten riittäisi laadukkaan journalismin tekemiseksi.

pelkkaafeikkia_print

”Populistit provosoivat mielellään, mutta puheista ei kannattaisi provosoitua.

Ne voivat Niemen mukaan viedä kansalaiskeskustelua tulehtuneeseen suuntaan, ja rakentava keskustelu itse asiasta jää kaiken äläkän jalkoihin.

Tavoitteena populisteilla on päästä otsikoihin, saada näkyvyyttä ja tuoda siinä sivussa omaa asiaansa esiin.

–Populistit ovat hyvin taitavia iskemään sellaisiin kohtiin, jotka ovat suurelle yleisölle tunteisiin vetoavia. Ja ne ovat myös osalle yleisöstä myönteisiä. Kyllähän populisteihin on Suomessakin ihastuttu”

Järjestöt osaavat mediapelin. Avohakkuut historiaan -lakialoite on viestinnällisesti suorastaan nerokas. Se meni läpi medioissa erittäin hyvin, sitä voidaan rummuttaa seuraavat kuusi kuukautta (aloitteen allekirjoitusajan), siitä voidaan tiedottaa aloiteen luovutuksen yhteydessä (ministerihän on varmasti kuvissa), sen odottaessa eduskuntakäsittelyä ja vielä eduskunnan hylätessä sen (lakialoite on itsensä kanssa ristiriitainen, eikä sitä voi sellaisena hyväksyä). Otsikoita on siis luvassa vielä pitkän aikaa, joka on järjestöjen elinehto. Lahjoitusvaroja ei tule, jos ei toiminta näy lahjoittajille.

pelkkaafeikkia_print

Avaukset järjestöillä on aina provosoivia. Niissä on aina kohde, jokin poimittu pointti ja kekseliäs mielikuvaharjoite. Ei ole väliä, pitääkö väitteet millään tavalla paikkaansa, koska kaikki näkyvys on hyvästä ja kohteena olevan yrittäessä oikoa vääriä väitteitä, näkyvyys vain lisääntyy. Vuosien aikana minulle on tullut erittäin selväksi, että luontojärjestöt eivät itse kestä kritiikkiä kovinkaan hyvin. Heidän väitteisiin vastaaminen tulkitaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi erittäin helposti ja vastaus on armoton, tarvittaessa vääristelevä ja aina herjaava. Tosin viime aikoina luontojärjestöt pyrkivät olemaan vastaamatta mihinkään kommenttiini. Heille on ilmeisesti liikaa, että kriittistä keskustelua käydään heitä vastaan ja tuodaan esiin väitteiden moraalittomuus ja epärehellisyys asiantuntijavoimin.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitkä ovat luontojärjestöjen motiivit kärjistämiseen. Jos aloitetaan ihan perusteista, niin toiminta vaatii tekijöitä ja rahaa. Ilman näitä ei mikään yhdistys voi toimia. Julkisuudessa näkyminen on aivan kriittistä molempien osalta. Jos ei järjestö näy otsikoissa, se voisi aivan hyvin olla olematta. Ilman näkyvyyttä uusien aktivistien rekrytointi olisi käytännössä mahdotonta. No ei ihan mahdotonta, mutta vaikeampaa. On siis luotava mielikuva yhdistyksestä, että se tekee jotain hyvää. Vaikka mielikuva olisi vääräkin, se on elinvoimaisuuden edellytys. Rekrytoidut aktivistit eivät yleensä ole kovin varoissaan, joten ei voida olettaa heidän kulkevan ristiin rastiin Suomea omalla kustannuksellaan. Myös lentomatkustaminen on kallista, kun aktivistit lentävät ympäri maapalloa benchmarkkaamassa ja osallistumassa kaikkiin kivoihin seminaareihin, joita järjestöt kanvsainvälisesti järjestävätkin paljon. Matkustamista vaatii myös lukuisat luontojärjestöjen yhteenliittymät ja heidän yhteiset tutkimusorganisaatiot. Näkemistäni aktivisteista selvä enemmistö on alle kolmekymppisiä naisia. Siihen mennessä suurin osa on tainnut jo ymmärtää, ettei tilanne olekaan sellainen, jona se on heille esitetty. Jäljelle jää vain ”tosiuskovaiset”, jotka jatkavat saarnaamista ja kieltäytyvät laajentamasta maailmankatsomustaan tai jatkavat taloudellisista syistä työskentelyä järjestön tavoitteiden eteen. Rahoitus pohjautuu lahjoituksiin. Jos ei näkyvyyttä ole, ei ihmiset myöskään avaa kukkaron nyörejä. On siis laitettava teatteri pystyyn katusoittajan tavoin ja alettava almujen keräämiseen. Mitä näyttävämpi esitys, sitä paremmin ihmiset antavat rahaa. Eli taloudellinen kannattavuus on kiinni riitelystä

Niinistö Ville
Tuomas Saloniemi erosi Vihreiden viestinnästä populismin vuoksi. Hänen mukaansa Ville Niinistö on pahin populisti.

Toinen luontojärjestöjen motiivi on poliittinen. Jos ei julkisilla toimijoilla ole pelkoa luontojärjestöjen hampaisiin joutumisesta ja ympäristöasioista keskustellaan kiihkottomasti, ei Vihreät saa vaaleissa ääniä (Luontojärjestöjen kampanjat ovatkin useimmiten ajoitettu siten, että ne ovat käynnissä vaalien alla). Luontojärjestöt onkin otettu moniin työryhmiin mukaan, jotta niiden ei tarvitsisi huudella asiantuntemattomia väitteitään pitkin katuja pelkän tietämättömyyden perusteella. Hyvähän heille on kertoa mahdollisimman paljon metsiin liittyvästä toiminnasta ja toiminnan perusteista. Tosin järjestöt usein poimivat kokonaisuudesta jonkin osan, joka harmittaa heitä ja sitä paukutetaan sitten kaikkialla. Kompromissit tai muiden tavoitteiden yhteensovittaminen ei ole heille tuttua ja vaatimusten esittäminen näyttää olevan järjestöjen yksinoikeus. Vihreiden viestintäsihteeri Tuomas Saloniemi erosi populismin vuoksi. Onpa sieltä tainnut muitakin eturivin poliitikkoja väistyä samasta syystä, vaikka syyksi olisikin ilmoitettu jokin muu.

”Oiva esimerkki populistista on Niemen mukaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Presidenttikampanjan aikaan Trump keräsi amerikkalaismedian huomion erikoisilla lausunnoillaan.

–Hän provosoi taitavasti ja heitti sellaisia juttuja, jotka olivat aivan käsittämättömiä presidenttiehdokkaan sanomiksi. Koska niihin provokaatioihin tartuttiin, Hillary Clinton ei pystynyt käymään edes normaalia kampanjaa. Media juoksi Trumpin provokaatioiden perässä.

Niemen mielestä populistien sanomaa ei pitäisi vain toistaa sellaisenaan mediassa. Sen välttäminen voi olla kuitenkin vaikeaa, koska esimerkiksi poliitikon rasistinen huomautus on uutinen.”

Trumpin lailla luontojärjestöt esittävät sellaisia kommentteja, joita ei voi uskoa asiantuntijoiden lausumiksi. Tosin kuten Yhdysvalloissakin, myös Suomessa provosoivat kommentit löytävät usein oman kohderyhmänsä. Eikä sen tarvitse olla iso, kun sillä saa jo metelin aikaiseksi. Vaarallista on, että metsäkeskustelussa käy kuin USA:n presidentinvaaleissa. Populistisen järjestökentän vaikutus vaalituloksiin voi olla katastrofaalinen koko Suomen yhteiskunnalle. Minun nähdäkseni järjestöjen ja Vihreiden esittämillä vaatimuksilla kaatuu koko maan elinkeinoelämä hetkessä, joka räjäyttää sosiaaliset ongelmat ennenäkemättömän työllisyyden seurauksena.

”Populistien vahvuus on viestinnässä. Siitä voisivat muut puolueet ottaa oppia.”

Ja sen luontojärjestöt todellakin osaavat! Kaikki kunnia siitä heille.

Kuten alussa mainitsinkin, luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei ole helppoa. Useimmiten sen vuoksi, ettei aihe kiinnosta kuin otsikkotasolla. Ja se on populistille mannaa. Toivon, että lukijat ymmärtävät tämän luettuaan, ettei järjestöillä ole välttämättä ihan puhtaat jauhot pussissa ja asemoivat heidän sanomansa mediakriittisin ottein jatkossa. Asioilla on yleensä kaksi puolta ja kannattaa miettiä toistakin puolta ennen mielikuvapelin uhriksi joutumista.

Pelkkää Feikkiä -juliste on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin luomaa materiaalia, jolla pyritään valistamaan ihmisiä käytettävistä harhaanjohtamisen tavoista. Löydät alkuperäisen aineiston täältä.

pelkkaafeikkia_print