Populismin tunnistamisen vaikeus

Politiikan tutkija, Vaasan innolabin johtaja Mari K. Niemi pohti populismin asemaa (LK 22.5.2018) poliittisesta näkökulmasta. Lukiessani juttua, huomasin monen kohdan kuvailevan ympäristökeskustelun kärjekästä osapuolta, eli luontojärjestöjä. Mietinkin, miten ja miksi luontojärjestöjen viestit menevät niin hyvin läpi mediassa, vaikka useimmiten ne poikkeavat tutkitun tiedon yleislinjasta ja järjestöt ovat kuitenkin yhden aatteen poliittisia vaikuttajia.

Tässä kirjoituksessa lainaan jutussa poliittisiin malleihin tehtyjä havaintoja populismista ja pohdin, miten ne vertautuvat luontojärjestöjen toimintaan. Kannattaa avoimesti pohtia, olenko ihan metsässä vai voisiko ajatuksilla olla jotain todellisuuspohjaakin. Kriittisyys on aina suotavaa, kun populismi on läsnä. Lainauksissa otteita lehtijutusta ja perässä pohdintaa siihen liittyen.

”Populismin määrittely ei ole ihan helppoa.

Arkikäytössä siitä on tullut leimakirves, haukkumasana, jolla usein sivalletaan ja vähätellään toisin ajattelevaa.”

Kuten poliittisessa retoriikassa usein nähdään, poliitikot antavat vaikeissa kysymyksissä ympäripyöreitä vastauksia, jätettävät vastaamatta tai vastaavat kokonaan toiseen kysymykseen. Erityisesti konkaripoliitikko Paavo Väyrynen on tässä suorastaan kadehdittavan mestarillinen. Luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei myöskään ole helppoa, mutta väittäisin, että vahvat viitteet on olemassa, kuten ehkä tulet huomaamaan jatkaessasi lukemista.

”Politiikassa oikeistopopulistiset liikkeet tunnistaa eräänlaisesta kansallismielisyydestä ja vastakkainasettelusta: he kertovat olevansa aina kansan asialla ja eliittiä eli vallanpitäjiä vastaan.”

Metsäkeskustelussa kenellekään ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että luontojärjestöt  suorastaan elävät vastakkainasettelusta. Ne ovat nykynuorison tapaan erittäin tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksia niillä ei ole. Koska on totuttu siihen, ettei luontojärjestöjä oikeastaan kunnolla haasteta, järjestöjen viestinnästä on kadonnut moraali ja etiikka lähes olemattomiin. Jos keksitte kenelle järjestöt olisivat vastuussa, please, kertokaa se minullekin. Järjestöt myös ratsastavat meille kaikille suomalaisille tärkeällä asialla, jonka varaan on helppo nostattaa suuria tunteita. Olemmehan metsäkansaa ja metsät ja luonto on meille kaikille erittäin tärkeä. Koska luonto on myös monimuotoinen, sen ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Enkä nyt puhu retkeilystä silloin tällöin, vaan vuosikausien opiskelusta ja seuraamisesta. Tämä taas johtaa siihen, että suurin osa meistä ei ymmärrä todella, mistä keskusteluissa edes keskustellaan. Usein osoittautuu, että myöskään järjestöt eivät ymmärrä metsätalouden toimintaa, vaikka ovat kymmeniä vuosia hyökänneetkin sitä vastaan. Luontojärjestöt suuntaavat kampanjansa tietoisesti suuria metsätoimijoita vastaan. ”Kasvottomat” korporaatiot on helppo leimata, eikä niillä ole intressiä aloittaa kansainvälisiä selkkauksia vastaamalla samalla mitalla. Selusta on siis turvattu. Eli he kertovat olevansa aina LUONNON asialla ja eliittiä eli METSÄYHTIÖITÄ vastaan.

”Populistipuolueiden poliittinen ideologia on löyhää, viestintä kansankielistä ja tunteisiin vetoavaa.”

Luontojärjestöt käyttävät retoriikassaan kansaan vetoavia lausahduksia ja kekseliäästi luovat uusia termejä, jotka ovat mielikuviin vetoavia ja kohdetta alentavia. Ideologia on selkeä. Ne esiintyvät ”hyviksinä”, jotka yrittävät pelastaa maailmaa. Yleistä on kuitenkin, että kokonaisvaltainen ajattelu on tietoisesti jätetty toisarvoiseen asemaan. Ne taistelevat ilmastonmuutosta, fossiilista energiaa, öljynporausta, ydin- ja vesivoimaloita, kaivoksia ja metsien käyttöä vastaan, mutta varovat näiden liittämistä yhteen. Tosiasia kuitenkin on, että nämä kaikki ovat tiiviisti toisiinsa yhteydessä. Metsätaloudella voidaan vähentää tarvetta porata öljyä, käynnistää uusia kaivoksia ja korvata tuotteita uusiutuvilla raaka-aineilla. Puun korjuussa tulee aina sivutuotteena energiaksi hyödynnettävissä olevaa puuta, jolle ei ole muuta käyttöä. Metsäteollisuus myös tuottaa energiaa ja polttoaineita. Viime vuonna kiivaana käynyt LULUCF keskustelu oli malliesimerkki siitä, miten väärää kuvaa voidaan helposti syöttää ihmisille, jotka eivät tunne metsäalaa tai metsien tilaa. Luontojärjestöt viestivät määrätietoisesti, että lisääntyvä puun käyttö olisi avohakkuiden lisämisen ja puun polton lisäämisen aiheuttaja. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten järjestöt hyvin tietävät. Kannattavan metsätalouden edellytys on hyvänlaatuisen tukkipuun kasvattaminen. Sen tuottamiseksi metsissä tehdään harvennushakkuita, joita Suomen metsissä olisi kipeästi tarvekin lisästä. Monella alueella harvennusrästit ovat mittavat, koska pieniläpimittaiselle puulle ei ole ollut kysyntää. Hakkuiden lisääminen kohdistuisikin juuri näihin kasvatusmetsiin, jotka ovat läpitunkemattomia monimuotoisuudeltaan köyhtyviä ja virkistäytymiseen soveltumattomia tureikkoja.

pelkkaafeikkia_print

Avohakkuiden osalta järjestöt tekivät lakialoitteen, jolla pyritään avohakkuiden kieltämiseen. Viesti on sellainen, että avohakattu metsä on ikiaikaisesti tuhottu. Ironisesti syytökset kohdistuvat metsiin, jotka on avohakattu ja joihin on kasvatettu uusi metsä. Lakialoitteessa oli näennäisesti pohdittu myös taloudellisia vaikutuksia. Ne kuitenkin kohdistuivat Yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin, joita Metsähallitukselle on asetettu. Nykyään Metsähallitus on laskenut, että vuosittain monikäytön edistämiseksi metsistä jää saamatta hakkuutuloja n. 55 miljoonaa euroa. Lakialoitteessa esitettiin, että taloudellista tuloa laskiessa tämän summan kasvattaminen olisi taloudellista tuottoa. Hekin siis ymmärtävät, että avohakkuiden lisääminen vähentää valtion tuloja merkittävästi, koska ovat osanneet ottaa tämän huomioon. Euromääräisiä vaikutuksia ei ole kuitenkaan arvioitu, jotka ovat vähimmillään kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Mahdollisesti jopa yli sata miljoonaa euroa. Ja nuo rahat ovat pois yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. Viestinnässä he toistavat, kuinka jatkuva kasvatus on taloudellisesti yhtä kannattavaa, kuin avohakkuut. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten tästä Luonnonvarassa.fi:n jutussa aika seikkaperäisesti kerrotaan.

Itse työskentelin johtavana neuvojana avohakkuutonta metsänkäsittelyä markkinoivassa yrityksessä. Minun moraalini ei kuitenkaan kestänyt sitä, millä lailla laskelmia tehtiin kannattavuuden osoittamiseksi tai miten metsänomistajille annettiin epärealistisia mielikuvia metsän uudistumisesta ilman toimenpiteitä. Aika nopeasti vaihdoinkin työpaikkaa. Luulen, että luontojärjestöjen laskentatapa on periytynyt samalta yritykseltä ja olettamukset vaikutuksista ovat epärealistisia. Mutta pureudutaanpa tähän vielä hieman enemmän. Kun järjestöt mainostavat avohakkuuttomuutta luontoarvoilla ja kannattavuudella, he markkinoivat metsän hakkuuta, josta metsänomistaja ei saa kovin hyvää tuottoa. (Tässä tapauksessa siis valtio menettää merkittävät tulot heti ja tulevaisuudessa menetys vain kasvaa suuremmaksi. Puuta kertyy vähemmän ja puusta maksettava hinta on alhaisempi korjuukustannusten nousun vuoksi. Metsän kasvu hidastuu ja tuottavuus romahtaa. )

Uudistamiskustannukset jäävät siis metsänomistajalta moninkertaisesti saamatta, jotta hän välttää ne. Jälki on hakkuun jälkeen aika hurjaa ja puustoa jää yleensä aika vähän uudistumisen mahdollistamiseksi. Kannattavuutta laskiessa käytetään mahdollisimman suurta korkoa tulojen ja menojen diskonttaamisessa, jotta taloudellinen kannattavuus voidaan osoittaa. Korkoa korolle -laskennassa summa kasvaa sitä nopeammin, mitä suurempi korko on. Seuraava hakkuukierros arvioidaan ylioptimistiseksi ja tulot yhtä hyviksi kuin täyden puuston hakkuussa. Siten eroa kasvatetaan laskennallisesti vielä lisää. Vertailussa avohakkuuseen jätetään kuitenkin tulot huomioimatta. Metsänomistajalle useimmiten on merkitystä silläkin, paljonko jää viivan alle avohakkuun ja uudistamisen jälkeen. Ja tämän vuoksi jatkuva kasvatus ei ole saavuttanut siltä toivottua suosiota.

”Demokratian kannalta on kestämätön tilanne, jos media ei tunnista, kun sitä viedään kuin mätää kukkoa – Timo Soinin kuolematonta vertausta lainatakseni, Niemi sanoo”

Metsäkeskusteluissa mediaa viedään kuin pässiä narussa. Luontojärjestöjen viestintä on vahvaa ja se menee helposti läpi medioissa. Ihmettelen suuresti miten nykyaikana, jolloin puhutaan disinformaatiosta ja valemediasta, ei vastuullista journalismia tekevät mediatalot ole millään lailla kriittisiä luontojärjestöjen viestintää kohtaan. Kyseessä on kuitenkin yhden asian kannattajat, jotka ovat osoittaneet viestiensä kiistanalaisuuden lähes joka kerta, kun jotain on julkaistu. Liian usein toimintamalli onkin sellainen, että ensin julkaistaan järjestöjen tiedote ja jälkikäteen annetaan toiselle osapuolelle mahdollisuus vastineelle. Julkisen sanan neuvoston hyvän journalismin perusajatus on, että toimitus kuulee myös toista osapuolta mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella toimituksella on suorat numerot metsätoimijoiden edustajille ja jos ei ole, yhteystiedot löytyvät helposti netistä. Puhelinsoitto useimmiten riittäisi laadukkaan journalismin tekemiseksi.

pelkkaafeikkia_print

”Populistit provosoivat mielellään, mutta puheista ei kannattaisi provosoitua.

Ne voivat Niemen mukaan viedä kansalaiskeskustelua tulehtuneeseen suuntaan, ja rakentava keskustelu itse asiasta jää kaiken äläkän jalkoihin.

Tavoitteena populisteilla on päästä otsikoihin, saada näkyvyyttä ja tuoda siinä sivussa omaa asiaansa esiin.

–Populistit ovat hyvin taitavia iskemään sellaisiin kohtiin, jotka ovat suurelle yleisölle tunteisiin vetoavia. Ja ne ovat myös osalle yleisöstä myönteisiä. Kyllähän populisteihin on Suomessakin ihastuttu”

Järjestöt osaavat mediapelin. Avohakkuut historiaan -lakialoite on viestinnällisesti suorastaan nerokas. Se meni läpi medioissa erittäin hyvin, sitä voidaan rummuttaa seuraavat kuusi kuukautta (aloitteen allekirjoitusajan), siitä voidaan tiedottaa aloiteen luovutuksen yhteydessä (ministerihän on varmasti kuvissa), sen odottaessa eduskuntakäsittelyä ja vielä eduskunnan hylätessä sen (lakialoite on itsensä kanssa ristiriitainen, eikä sitä voi sellaisena hyväksyä). Otsikoita on siis luvassa vielä pitkän aikaa, joka on järjestöjen elinehto. Lahjoitusvaroja ei tule, jos ei toiminta näy lahjoittajille.

pelkkaafeikkia_print

Avaukset järjestöillä on aina provosoivia. Niissä on aina kohde, jokin poimittu pointti ja kekseliäs mielikuvaharjoite. Ei ole väliä, pitääkö väitteet millään tavalla paikkaansa, koska kaikki näkyvys on hyvästä ja kohteena olevan yrittäessä oikoa vääriä väitteitä, näkyvyys vain lisääntyy. Vuosien aikana minulle on tullut erittäin selväksi, että luontojärjestöt eivät itse kestä kritiikkiä kovinkaan hyvin. Heidän väitteisiin vastaaminen tulkitaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi erittäin helposti ja vastaus on armoton, tarvittaessa vääristelevä ja aina herjaava. Tosin viime aikoina luontojärjestöt pyrkivät olemaan vastaamatta mihinkään kommenttiini. Heille on ilmeisesti liikaa, että kriittistä keskustelua käydään heitä vastaan ja tuodaan esiin väitteiden moraalittomuus ja epärehellisyys asiantuntijavoimin.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitkä ovat luontojärjestöjen motiivit kärjistämiseen. Jos aloitetaan ihan perusteista, niin toiminta vaatii tekijöitä ja rahaa. Ilman näitä ei mikään yhdistys voi toimia. Julkisuudessa näkyminen on aivan kriittistä molempien osalta. Jos ei järjestö näy otsikoissa, se voisi aivan hyvin olla olematta. Ilman näkyvyyttä uusien aktivistien rekrytointi olisi käytännössä mahdotonta. No ei ihan mahdotonta, mutta vaikeampaa. On siis luotava mielikuva yhdistyksestä, että se tekee jotain hyvää. Vaikka mielikuva olisi vääräkin, se on elinvoimaisuuden edellytys. Rekrytoidut aktivistit eivät yleensä ole kovin varoissaan, joten ei voida olettaa heidän kulkevan ristiin rastiin Suomea omalla kustannuksellaan. Myös lentomatkustaminen on kallista, kun aktivistit lentävät ympäri maapalloa benchmarkkaamassa ja osallistumassa kaikkiin kivoihin seminaareihin, joita järjestöt kanvsainvälisesti järjestävätkin paljon. Matkustamista vaatii myös lukuisat luontojärjestöjen yhteenliittymät ja heidän yhteiset tutkimusorganisaatiot. Näkemistäni aktivisteista selvä enemmistö on alle kolmekymppisiä naisia. Siihen mennessä suurin osa on tainnut jo ymmärtää, ettei tilanne olekaan sellainen, jona se on heille esitetty. Jäljelle jää vain ”tosiuskovaiset”, jotka jatkavat saarnaamista ja kieltäytyvät laajentamasta maailmankatsomustaan tai jatkavat taloudellisista syistä työskentelyä järjestön tavoitteiden eteen. Rahoitus pohjautuu lahjoituksiin. Jos ei näkyvyyttä ole, ei ihmiset myöskään avaa kukkaron nyörejä. On siis laitettava teatteri pystyyn katusoittajan tavoin ja alettava almujen keräämiseen. Mitä näyttävämpi esitys, sitä paremmin ihmiset antavat rahaa. Eli taloudellinen kannattavuus on kiinni riitelystä

Niinistö Ville
Tuomas Saloniemi erosi Vihreiden viestinnästä populismin vuoksi. Hänen mukaansa Ville Niinistö on pahin populisti.

Toinen luontojärjestöjen motiivi on poliittinen. Jos ei julkisilla toimijoilla ole pelkoa luontojärjestöjen hampaisiin joutumisesta ja ympäristöasioista keskustellaan kiihkottomasti, ei Vihreät saa vaaleissa ääniä (Luontojärjestöjen kampanjat ovatkin useimmiten ajoitettu siten, että ne ovat käynnissä vaalien alla). Luontojärjestöt onkin otettu moniin työryhmiin mukaan, jotta niiden ei tarvitsisi huudella asiantuntemattomia väitteitään pitkin katuja pelkän tietämättömyyden perusteella. Hyvähän heille on kertoa mahdollisimman paljon metsiin liittyvästä toiminnasta ja toiminnan perusteista. Tosin järjestöt usein poimivat kokonaisuudesta jonkin osan, joka harmittaa heitä ja sitä paukutetaan sitten kaikkialla. Kompromissit tai muiden tavoitteiden yhteensovittaminen ei ole heille tuttua ja vaatimusten esittäminen näyttää olevan järjestöjen yksinoikeus. Vihreiden viestintäsihteeri Tuomas Saloniemi erosi populismin vuoksi. Onpa sieltä tainnut muitakin eturivin poliitikkoja väistyä samasta syystä, vaikka syyksi olisikin ilmoitettu jokin muu.

”Oiva esimerkki populistista on Niemen mukaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Presidenttikampanjan aikaan Trump keräsi amerikkalaismedian huomion erikoisilla lausunnoillaan.

–Hän provosoi taitavasti ja heitti sellaisia juttuja, jotka olivat aivan käsittämättömiä presidenttiehdokkaan sanomiksi. Koska niihin provokaatioihin tartuttiin, Hillary Clinton ei pystynyt käymään edes normaalia kampanjaa. Media juoksi Trumpin provokaatioiden perässä.

Niemen mielestä populistien sanomaa ei pitäisi vain toistaa sellaisenaan mediassa. Sen välttäminen voi olla kuitenkin vaikeaa, koska esimerkiksi poliitikon rasistinen huomautus on uutinen.”

Trumpin lailla luontojärjestöt esittävät sellaisia kommentteja, joita ei voi uskoa asiantuntijoiden lausumiksi. Tosin kuten Yhdysvalloissakin, myös Suomessa provosoivat kommentit löytävät usein oman kohderyhmänsä. Eikä sen tarvitse olla iso, kun sillä saa jo metelin aikaiseksi. Vaarallista on, että metsäkeskustelussa käy kuin USA:n presidentinvaaleissa. Populistisen järjestökentän vaikutus vaalituloksiin voi olla katastrofaalinen koko Suomen yhteiskunnalle. Minun nähdäkseni järjestöjen ja Vihreiden esittämillä vaatimuksilla kaatuu koko maan elinkeinoelämä hetkessä, joka räjäyttää sosiaaliset ongelmat ennenäkemättömän työllisyyden seurauksena.

”Populistien vahvuus on viestinnässä. Siitä voisivat muut puolueet ottaa oppia.”

Ja sen luontojärjestöt todellakin osaavat! Kaikki kunnia siitä heille.

Kuten alussa mainitsinkin, luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei ole helppoa. Useimmiten sen vuoksi, ettei aihe kiinnosta kuin otsikkotasolla. Ja se on populistille mannaa. Toivon, että lukijat ymmärtävät tämän luettuaan, ettei järjestöillä ole välttämättä ihan puhtaat jauhot pussissa ja asemoivat heidän sanomansa mediakriittisin ottein jatkossa. Asioilla on yleensä kaksi puolta ja kannattaa miettiä toistakin puolta ennen mielikuvapelin uhriksi joutumista.

Pelkkää Feikkiä -juliste on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin luomaa materiaalia, jolla pyritään valistamaan ihmisiä käytettävistä harhaanjohtamisen tavoista. Löydät alkuperäisen aineiston täältä.

pelkkaafeikkia_print

Mainokset