Pöllögate – ottaako kukaan vastuuta?

Kun Jukka Tanner otti kuvan suloisesta ja pörröisestä pöllönpoikasesta, alkoi sen aikainen mediashow, joka kertoo paljon metsäkeskusteluiden tasosta. Motokuski tuomittiin surutta murhaajaksi. Siis verrallistettiin ihmisen tappajaan. En tiedä, mitä on kuskin mielessä liikkunut, kun on lukenut olevansa ”ihmishirviö”. Itselleni on jo kehittynyt aika paksu nahka, olenhan metsämörkö. Mutta kyseessä on aivan tavallinen työtä tekevä suomalainen, joka todennäköisesti arvostaa luontoa ja haluaa monimuotoisuutta vaalia.

Tanner jakoi kuvan omalla Facebook -tilillään, joka sai heti huomattavan levikin. Luontojärjestöt ottivat kuvan heti markkinointinsa keulakuvaksi ja höystivät kohua sen minkä voivat. Some kuohui raivon partaalla ja kuva levisi satoihin tuhansiin päätelaitteisiin alta aikayksikön aiheuttaen suuttumusta, tunteenpurkauksia ja raivoa koko metsäalaa kohtaan. Kuva oli tehokas ja kannatus kasvoi räjähdysmäisesti. Myös YLE uutisoi ”murhenäytelmästä”

YLE: ”Lintujen rengastaja Jukka Tanner kohtasi viime viikolla Riihimäellä häntä järkyttäneen näyn. Yksinäinen lehtopöllön poikanen kyhjötti valtavan kannon päällä. Ympärillä metsää oli kaadettu sileäksi.”

Tanner kertoi YLE:n jutussa, kuinka oli löytänyt yksinäisen pöllön keskeltä avohakkuuta kannolta nököttämästä. Jo samassa jutussa hän kertoi, miten oli korjannut metsäkoneen tuhoaman pesän ja nostanut linnun takaisin pesäänsä. Linnun sisar oli hänen mukaansa todennäköisesti menehtynyt hakkuiden yhteydessä.

Huom! Juttua korjattu myöhemmin.

MTV: ”Liikuttava kuva: Piittaamattomat hakkuut murskaavat lentokyvyttömät poikaset hengiltä pesiinsä – rengastaja todistaa surullisia lintukohtaloita”

Ilta-sanomat: ”Kuvan lehtopöllö menetti pesänsä hakkuiden myötä. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä pöllö pääsi asustelemaan varapönttöön. (KUVA: Jukka Tanner)” Huom! Juttua korjattu myöhemmin.

Iltalehti: ”Aukiolla mies oli kohdannut muutenkin lohduttoman näyn: kaikki rehevän metsän puut oli jyrätty maahan, ja muiden lintujen tavoin pieni lehtopöllö oli menettänyt kotinsa.”

Myös julkisuuden henkilöt osallistuivat kuvan levitykseen somessa.

Jari Tervo: ”Lehtopöllön poikanen kotinsa raunioilla. Näin käy kun ihminen menee metsään”

Emma Kari (Vihr.) otti jyrkästi kantaa ja lobbasi avohakkuukieltoa ja pesintäaikaista hakkuiden keskeytystä.

Lavastettu kuva

Ei mennyt kauaa, kun paljastuikin, että kuva olikin lavastettu. Tanner oli nostanut pöllönpoikasen itse kannolle kuvattavaksi. Hänen puuhiaan oli todistamassa kaksi silminnäkijää, jotka kertoivat nähneensä kolmannen miehen hakkuissa suojatulla pöllönpesällä.

Harvinaista kyllä, tällä kertaa metsäalan vastustamiseksi nostettujen väitteiden paljastuttua huuhaaksi, asiaa ei haudattukaan kaikessa hiljaisuudessa. Some käy edelleen kuumana. Pöllö ei ollutkaan vaarassa, mikä oli helpotus kaikille. Metsänomistaja ja metsäyhtiön edustaja olivat merkanneet pesäpuun ja säästäneet pesän ympärilläkin olevat puut hakkuilta, kuten asiaan kuuluu. Mutta kohu jatkuu.. Miksi?

Lavastuksen paljastuttua Tanner muuttikin tarinaansa. Nyt hän kertoi olleensa rengastamassa pöllöä ja oli nostanut pöllön kannolle kuvattavaksi. Tämän toimintatavan tuomitsi Suomen Luontokuvaajien puheenjohtaja Kari Wallgren täysin Maaseudun tulevaisuuden tulevaisuudelle antamassaan lausunnossa. ”Eettisissä ohjeissa kielletään myös levittämästä valheellista tai harhaanjohtavaa informaatiota.”, kertoo Wallgren.

Muuttuvat lehtiartikkelit

Pian Tannerin tarina oli taas muuttunut ja niin myös alkuperäiset artikkelit lehdissä. Yksi säilyi ennallaan. Luontojärjestöt markkinoivat avohakkuiden vastaista kampanjaansa edelleen #pöllögate:n avulla ja vähättelevät levittämäänsä #disinformaatiota.

Pöllögate YLE korjaus
YLE ei kerro koko korjausta ja kyseenalaistaa oman korjauksensakin

YLE: Alkuperäiset väitteet on pitkälti poistettu ja tilalle on haastateltu avohakkuita kieltävää kampanjaa ajavan Bird Life Suomen asiantuntijaa, joka markkinoi kampanjaa ja paisuttelee metsien käsittelyvoimakkuutta vanhaan tapaan.

Iltasanomat sentään kertovat jutun lopussa tekemistään muutoksista toisin kuin YLE.

Media puolustelee

Median korjaavat liikkeet ovat järjestään luonteeltaan sellaisia, jotka yrittävät tyynnytellä luontoväkeen kohdistunutta paheksuntaa. Suomen Kuvalehden toimittaja Mikko Niemelä menee tässä ehkä kaikista pisimmälle kolumnissaan. Hän vierittää syyn kokonaan toimitusten niskaan, kun eivät tarkistaneet taustoja jutusta. Luontojärjestöillehän tämä kelpaa ja jokainen jakaakin nyt Niemelän kirjoitelmaa innoissaan. Onhan se kuin taivaasta tipahtanut pelastusrengas hukkuvalle.

”on myöhäistä itkeä kun paska on jo housuissa”

Niemelä kirjoittaa kohun vaiheista tiivistelmän. Jostain syystä hän unohtaa kokonaan ehkä sen suurimman uutisen koko kohussa. Tanner sai koko kohun aikaiseksi. Hän useissa lehdissä kertoi, miten hakkuukone oli hakannut pesäpuun. Hän ei myöskään oikaissut vääriä juttuja ennen silminnäkijöiden julkituloa. Tässä pätee vanha viisaus ”on myöhäistä itkeä kun paska on jo housuissa”.

Kuinka moni aidosti uskoo, että neljän eri lehden toimittajat olisivat keksineet samanlaisen väärän tarinan pöllökuvan yhteyteen, jos Tanner olisi kertonut nostaneensa pöllön kuvattavaksi? Kuinka moni uskoo, että kaikki jutut kertoivat hänen löytäneen pöllönpoikasen kannolta keskeltä hakkuuaukeaa, eikä Tannerilla olisi osuutta tähän viestiin?

Kenellä vastuu?

Tanner ei ota vastuuta. Lehdistö ei ota vastuuta. Luontojärjestöt eivät edes pahoittele ja markkinoivat virheelläkin avohakkuunvastaista kampanjaansa. Itse olen kasvatettu siihen, että jokainen tekee virheitä joskus. Virheen sattuessa pyydetään anteeksi. Se on ihan perusoppeja käytössäännöistä. Omasta mielestäni kaikki edellämainitut voisivat asiallisesti kantaa oman vastuunsa koko kohussa. Tanner on muutellut tarinaansa ja epäilys on suuri, että kohu on kokonaan hänen vastuullaan. Olisi suoraselkäistä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Media ei tarkistanut jutun taustoja metsänomistajalta tai metsäyhtiöltä. Se voisi pahoitella virhettään valemedian levittämisestä. Luontojärjestöt löivät koko metsäalaa kuin vierasta sikaa. Se voisi kantaa vastuunsa ja tunnustaa, että heillekin voi tapahtua virheitä. Nähtäväksi jää, ottaako kukaan vastuuta..

Jotain hyvääkin

Jokaisessa jutussa on myös hopeareunus. Metsähallituksen tiedottajana työskennellessäni huomasin konkreettisesti erittäin nopeasti, miten luontojärjestöjen tiedotteet menevät sellaisenaan toimitusten seulan läpi lähes poikkeuksetta. Koska usein Metsähallitus oli syytösten kohteena ”kasvottomana valtion rahasampona”, usein tiesin myös asioiden todellisen tilan. Se ei yleensä ollut lähellekään lehdestä luettua.

Oli varsin yleistä, että luontojärjestöltä lähtenyt uutisaihe päätyi lehtiin PELKÄSTÄÄN luonnonsuojelijoiden haastatteluilla varustettuna. Metsähallituksella oli sitten mahdollisuus oikaista juttua jälkikäteen. Sen verran höveleitä olivat kuitenkin toimituksissa. Mutta jos itse laitoin tiedotteita lehtiin Metsähallituksen toiminnasta, oli aivan tavallista, että samaan juttuun sisällytettiin jonkun luontojärjestön ”asiantuntijan” metsätalousvastaista paheksuntaa höystettynä väitteellä vanhojen metsien loppumisesta ja ehkä itse aiheestakin.

Ehkä #pöllögate toi esiin sen, minkä metsäala on tiennyt jo pitkään. Luontojärjestöt eivät toimi rehellisesti viestinnässään. Ne käyttävät #valemedia:a ja ”disinformaatio:ta häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen julkisuutta kapeakatsontaisille tavoitteilleen. Ehkä viimein media ottaa opikseen ja alkaa selvittämään yhden asian järjestöjen levittämiä tietoja myös toisesta näkökulmasta. Tätä olen toivonut koko metsäalalla oloni ajan. Se on vastuullista journalismia!

Lisäksi metsäala on saanut erinomaisen syyn jakaa ihmisille tietoa erilaisista ohjeista ja suosituksista, joita pöllöjen ja muiden luontokappaleiden suojelemiseksi metsätalouden arkitoimissa on aktiivisessa käytössä. Ja se kirjo on valtava!

Ja mitä opimme siis kohusta. Opimmeko lähdekriittisyyttä? Opimmeko kuulemaan myös toista osapuolta?

(Lisätty 17.6.2018)

Iltalehti teki laajan jutun 17.6., jossa äänessä olivat kuvan ottaja ja luontojärjestöt. Ihan käsittämätön tarina saa siis jatkoa. Jutun otsikointi oli kohuun viittaava, mutta sisältö oli ihan pelkkää luontoaktivistien metsätalousvastaista propagandaa. Ja mitä opimme siis kohusta. Opimmeko lähdekriittisyyttä? Opimmeko kuulemaan myös toista osapuolta? Jos Iltalehden mielestä kohukuvaajan tarinaan toisen puolen tuo Bird Life Suomi ja Suomen Luonnonsuojeluliitto, ei opittu yhtään mitään..

Paloma Hannonen (SLL) kertoo, kuinka 25 % puutavaralajeista tulee hakkuilta kesällä neljän kuukauden aikana. Eli kesällä hakataan selvästi muita aikoja vähemmän. Pesimäaikaiset hakkuut kattavat n. 0,2% Suomen metsistä. Tämä on merkitsevä luku, joka asettaa vaatimukset, uhan ja seuraukset mielestäni kohtuullisen hyvin mittakaavaan.

(Lisätty 11.7.2018)

YLE on alkanut mainostaa avohakkuukieltoa tosissaan. Lähes jokaisessa metsiin liittyvässä jutussa aloitetta nostetaan ylös. Greenpeacen Sini Harkki oli Päivän kasvona. Sinin tarina oli tuttua höttöä, jolla ei tosielämään ollut paljoakaan yhtymäkohtia. Pöllögate tuotiin esiin toimituksellisesti oudossa valossa. Toimittaja kyllä kertoi alkuperäisestä kuvasta ja kuvaili miten se toi buustia aloiteelle. Jostain syystä ei kuitenkaan lavastuksesta puhuttu sanallakaan, vaikka olisi ollut juuri oikea henkilö vastaamaan lavastetun kuvan käytöstä markkinoinnissa.

Kansainvälisen luonnonsuojelubiologien konferenssista tehdyssä jutussa arvosteltiin metsätaloutta, joka vallitsi 1980 -luvulla. Nykymetsätaloudesta ei puhuttu juuri mitään. Mutta tässäkin yhteydessä lakialoite kyllä nostettiin esiin, vaikka se ei konferenssiin liity mitenkään.

Mainokset

Populismin tunnistamisen vaikeus

Politiikan tutkija, Vaasan innolabin johtaja Mari K. Niemi pohti populismin asemaa (LK 22.5.2018) poliittisesta näkökulmasta. Lukiessani juttua, huomasin monen kohdan kuvailevan ympäristökeskustelun kärjekästä osapuolta, eli luontojärjestöjä. Mietinkin, miten ja miksi luontojärjestöjen viestit menevät niin hyvin läpi mediassa, vaikka useimmiten ne poikkeavat tutkitun tiedon yleislinjasta ja järjestöt ovat kuitenkin yhden aatteen poliittisia vaikuttajia.

Tässä kirjoituksessa lainaan jutussa poliittisiin malleihin tehtyjä havaintoja populismista ja pohdin, miten ne vertautuvat luontojärjestöjen toimintaan. Kannattaa avoimesti pohtia, olenko ihan metsässä vai voisiko ajatuksilla olla jotain todellisuuspohjaakin. Kriittisyys on aina suotavaa, kun populismi on läsnä. Lainauksissa otteita lehtijutusta ja perässä pohdintaa siihen liittyen.

”Populismin määrittely ei ole ihan helppoa.

Arkikäytössä siitä on tullut leimakirves, haukkumasana, jolla usein sivalletaan ja vähätellään toisin ajattelevaa.”

Kuten poliittisessa retoriikassa usein nähdään, poliitikot antavat vaikeissa kysymyksissä ympäripyöreitä vastauksia, jätettävät vastaamatta tai vastaavat kokonaan toiseen kysymykseen. Erityisesti konkaripoliitikko Paavo Väyrynen on tässä suorastaan kadehdittavan mestarillinen. Luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei myöskään ole helppoa, mutta väittäisin, että vahvat viitteet on olemassa, kuten ehkä tulet huomaamaan jatkaessasi lukemista.

”Politiikassa oikeistopopulistiset liikkeet tunnistaa eräänlaisesta kansallismielisyydestä ja vastakkainasettelusta: he kertovat olevansa aina kansan asialla ja eliittiä eli vallanpitäjiä vastaan.”

Metsäkeskustelussa kenellekään ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että luontojärjestöt  suorastaan elävät vastakkainasettelusta. Ne ovat nykynuorison tapaan erittäin tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksia niillä ei ole. Koska on totuttu siihen, ettei luontojärjestöjä oikeastaan kunnolla haasteta, järjestöjen viestinnästä on kadonnut moraali ja etiikka lähes olemattomiin. Jos keksitte kenelle järjestöt olisivat vastuussa, please, kertokaa se minullekin. Järjestöt myös ratsastavat meille kaikille suomalaisille tärkeällä asialla, jonka varaan on helppo nostattaa suuria tunteita. Olemmehan metsäkansaa ja metsät ja luonto on meille kaikille erittäin tärkeä. Koska luonto on myös monimuotoinen, sen ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Enkä nyt puhu retkeilystä silloin tällöin, vaan vuosikausien opiskelusta ja seuraamisesta. Tämä taas johtaa siihen, että suurin osa meistä ei ymmärrä todella, mistä keskusteluissa edes keskustellaan. Usein osoittautuu, että myöskään järjestöt eivät ymmärrä metsätalouden toimintaa, vaikka ovat kymmeniä vuosia hyökänneetkin sitä vastaan. Luontojärjestöt suuntaavat kampanjansa tietoisesti suuria metsätoimijoita vastaan. ”Kasvottomat” korporaatiot on helppo leimata, eikä niillä ole intressiä aloittaa kansainvälisiä selkkauksia vastaamalla samalla mitalla. Selusta on siis turvattu. Eli he kertovat olevansa aina LUONNON asialla ja eliittiä eli METSÄYHTIÖITÄ vastaan.

”Populistipuolueiden poliittinen ideologia on löyhää, viestintä kansankielistä ja tunteisiin vetoavaa.”

Luontojärjestöt käyttävät retoriikassaan kansaan vetoavia lausahduksia ja kekseliäästi luovat uusia termejä, jotka ovat mielikuviin vetoavia ja kohdetta alentavia. Ideologia on selkeä. Ne esiintyvät ”hyviksinä”, jotka yrittävät pelastaa maailmaa. Yleistä on kuitenkin, että kokonaisvaltainen ajattelu on tietoisesti jätetty toisarvoiseen asemaan. Ne taistelevat ilmastonmuutosta, fossiilista energiaa, öljynporausta, ydin- ja vesivoimaloita, kaivoksia ja metsien käyttöä vastaan, mutta varovat näiden liittämistä yhteen. Tosiasia kuitenkin on, että nämä kaikki ovat tiiviisti toisiinsa yhteydessä. Metsätaloudella voidaan vähentää tarvetta porata öljyä, käynnistää uusia kaivoksia ja korvata tuotteita uusiutuvilla raaka-aineilla. Puun korjuussa tulee aina sivutuotteena energiaksi hyödynnettävissä olevaa puuta, jolle ei ole muuta käyttöä. Metsäteollisuus myös tuottaa energiaa ja polttoaineita. Viime vuonna kiivaana käynyt LULUCF keskustelu oli malliesimerkki siitä, miten väärää kuvaa voidaan helposti syöttää ihmisille, jotka eivät tunne metsäalaa tai metsien tilaa. Luontojärjestöt viestivät määrätietoisesti, että lisääntyvä puun käyttö olisi avohakkuiden lisämisen ja puun polton lisäämisen aiheuttaja. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten järjestöt hyvin tietävät. Kannattavan metsätalouden edellytys on hyvänlaatuisen tukkipuun kasvattaminen. Sen tuottamiseksi metsissä tehdään harvennushakkuita, joita Suomen metsissä olisi kipeästi tarvekin lisästä. Monella alueella harvennusrästit ovat mittavat, koska pieniläpimittaiselle puulle ei ole ollut kysyntää. Hakkuiden lisääminen kohdistuisikin juuri näihin kasvatusmetsiin, jotka ovat läpitunkemattomia monimuotoisuudeltaan köyhtyviä ja virkistäytymiseen soveltumattomia tureikkoja.

pelkkaafeikkia_print

Avohakkuiden osalta järjestöt tekivät lakialoitteen, jolla pyritään avohakkuiden kieltämiseen. Viesti on sellainen, että avohakattu metsä on ikiaikaisesti tuhottu. Ironisesti syytökset kohdistuvat metsiin, jotka on avohakattu ja joihin on kasvatettu uusi metsä. Lakialoitteessa oli näennäisesti pohdittu myös taloudellisia vaikutuksia. Ne kuitenkin kohdistuivat Yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin, joita Metsähallitukselle on asetettu. Nykyään Metsähallitus on laskenut, että vuosittain monikäytön edistämiseksi metsistä jää saamatta hakkuutuloja n. 55 miljoonaa euroa. Lakialoitteessa esitettiin, että taloudellista tuloa laskiessa tämän summan kasvattaminen olisi taloudellista tuottoa. Hekin siis ymmärtävät, että avohakkuiden lisääminen vähentää valtion tuloja merkittävästi, koska ovat osanneet ottaa tämän huomioon. Euromääräisiä vaikutuksia ei ole kuitenkaan arvioitu, jotka ovat vähimmillään kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Mahdollisesti jopa yli sata miljoonaa euroa. Ja nuo rahat ovat pois yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. Viestinnässä he toistavat, kuinka jatkuva kasvatus on taloudellisesti yhtä kannattavaa, kuin avohakkuut. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, kuten tästä Luonnonvarassa.fi:n jutussa aika seikkaperäisesti kerrotaan.

Itse työskentelin johtavana neuvojana avohakkuutonta metsänkäsittelyä markkinoivassa yrityksessä. Minun moraalini ei kuitenkaan kestänyt sitä, millä lailla laskelmia tehtiin kannattavuuden osoittamiseksi tai miten metsänomistajille annettiin epärealistisia mielikuvia metsän uudistumisesta ilman toimenpiteitä. Aika nopeasti vaihdoinkin työpaikkaa. Luulen, että luontojärjestöjen laskentatapa on periytynyt samalta yritykseltä ja olettamukset vaikutuksista ovat epärealistisia. Mutta pureudutaanpa tähän vielä hieman enemmän. Kun järjestöt mainostavat avohakkuuttomuutta luontoarvoilla ja kannattavuudella, he markkinoivat metsän hakkuuta, josta metsänomistaja ei saa kovin hyvää tuottoa. (Tässä tapauksessa siis valtio menettää merkittävät tulot heti ja tulevaisuudessa menetys vain kasvaa suuremmaksi. Puuta kertyy vähemmän ja puusta maksettava hinta on alhaisempi korjuukustannusten nousun vuoksi. Metsän kasvu hidastuu ja tuottavuus romahtaa. )

Uudistamiskustannukset jäävät siis metsänomistajalta moninkertaisesti saamatta, jotta hän välttää ne. Jälki on hakkuun jälkeen aika hurjaa ja puustoa jää yleensä aika vähän uudistumisen mahdollistamiseksi. Kannattavuutta laskiessa käytetään mahdollisimman suurta korkoa tulojen ja menojen diskonttaamisessa, jotta taloudellinen kannattavuus voidaan osoittaa. Korkoa korolle -laskennassa summa kasvaa sitä nopeammin, mitä suurempi korko on. Seuraava hakkuukierros arvioidaan ylioptimistiseksi ja tulot yhtä hyviksi kuin täyden puuston hakkuussa. Siten eroa kasvatetaan laskennallisesti vielä lisää. Vertailussa avohakkuuseen jätetään kuitenkin tulot huomioimatta. Metsänomistajalle useimmiten on merkitystä silläkin, paljonko jää viivan alle avohakkuun ja uudistamisen jälkeen. Ja tämän vuoksi jatkuva kasvatus ei ole saavuttanut siltä toivottua suosiota.

”Demokratian kannalta on kestämätön tilanne, jos media ei tunnista, kun sitä viedään kuin mätää kukkoa – Timo Soinin kuolematonta vertausta lainatakseni, Niemi sanoo”

Metsäkeskusteluissa mediaa viedään kuin pässiä narussa. Luontojärjestöjen viestintä on vahvaa ja se menee helposti läpi medioissa. Ihmettelen suuresti miten nykyaikana, jolloin puhutaan disinformaatiosta ja valemediasta, ei vastuullista journalismia tekevät mediatalot ole millään lailla kriittisiä luontojärjestöjen viestintää kohtaan. Kyseessä on kuitenkin yhden asian kannattajat, jotka ovat osoittaneet viestiensä kiistanalaisuuden lähes joka kerta, kun jotain on julkaistu. Liian usein toimintamalli onkin sellainen, että ensin julkaistaan järjestöjen tiedote ja jälkikäteen annetaan toiselle osapuolelle mahdollisuus vastineelle. Julkisen sanan neuvoston hyvän journalismin perusajatus on, että toimitus kuulee myös toista osapuolta mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella toimituksella on suorat numerot metsätoimijoiden edustajille ja jos ei ole, yhteystiedot löytyvät helposti netistä. Puhelinsoitto useimmiten riittäisi laadukkaan journalismin tekemiseksi.

pelkkaafeikkia_print

”Populistit provosoivat mielellään, mutta puheista ei kannattaisi provosoitua.

Ne voivat Niemen mukaan viedä kansalaiskeskustelua tulehtuneeseen suuntaan, ja rakentava keskustelu itse asiasta jää kaiken äläkän jalkoihin.

Tavoitteena populisteilla on päästä otsikoihin, saada näkyvyyttä ja tuoda siinä sivussa omaa asiaansa esiin.

–Populistit ovat hyvin taitavia iskemään sellaisiin kohtiin, jotka ovat suurelle yleisölle tunteisiin vetoavia. Ja ne ovat myös osalle yleisöstä myönteisiä. Kyllähän populisteihin on Suomessakin ihastuttu”

Järjestöt osaavat mediapelin. Avohakkuut historiaan -lakialoite on viestinnällisesti suorastaan nerokas. Se meni läpi medioissa erittäin hyvin, sitä voidaan rummuttaa seuraavat kuusi kuukautta (aloitteen allekirjoitusajan), siitä voidaan tiedottaa aloiteen luovutuksen yhteydessä (ministerihän on varmasti kuvissa), sen odottaessa eduskuntakäsittelyä ja vielä eduskunnan hylätessä sen (lakialoite on itsensä kanssa ristiriitainen, eikä sitä voi sellaisena hyväksyä). Otsikoita on siis luvassa vielä pitkän aikaa, joka on järjestöjen elinehto. Lahjoitusvaroja ei tule, jos ei toiminta näy lahjoittajille.

pelkkaafeikkia_print

Avaukset järjestöillä on aina provosoivia. Niissä on aina kohde, jokin poimittu pointti ja kekseliäs mielikuvaharjoite. Ei ole väliä, pitääkö väitteet millään tavalla paikkaansa, koska kaikki näkyvys on hyvästä ja kohteena olevan yrittäessä oikoa vääriä väitteitä, näkyvyys vain lisääntyy. Vuosien aikana minulle on tullut erittäin selväksi, että luontojärjestöt eivät itse kestä kritiikkiä kovinkaan hyvin. Heidän väitteisiin vastaaminen tulkitaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi erittäin helposti ja vastaus on armoton, tarvittaessa vääristelevä ja aina herjaava. Tosin viime aikoina luontojärjestöt pyrkivät olemaan vastaamatta mihinkään kommenttiini. Heille on ilmeisesti liikaa, että kriittistä keskustelua käydään heitä vastaan ja tuodaan esiin väitteiden moraalittomuus ja epärehellisyys asiantuntijavoimin.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitkä ovat luontojärjestöjen motiivit kärjistämiseen. Jos aloitetaan ihan perusteista, niin toiminta vaatii tekijöitä ja rahaa. Ilman näitä ei mikään yhdistys voi toimia. Julkisuudessa näkyminen on aivan kriittistä molempien osalta. Jos ei järjestö näy otsikoissa, se voisi aivan hyvin olla olematta. Ilman näkyvyyttä uusien aktivistien rekrytointi olisi käytännössä mahdotonta. No ei ihan mahdotonta, mutta vaikeampaa. On siis luotava mielikuva yhdistyksestä, että se tekee jotain hyvää. Vaikka mielikuva olisi vääräkin, se on elinvoimaisuuden edellytys. Rekrytoidut aktivistit eivät yleensä ole kovin varoissaan, joten ei voida olettaa heidän kulkevan ristiin rastiin Suomea omalla kustannuksellaan. Myös lentomatkustaminen on kallista, kun aktivistit lentävät ympäri maapalloa benchmarkkaamassa ja osallistumassa kaikkiin kivoihin seminaareihin, joita järjestöt kanvsainvälisesti järjestävätkin paljon. Matkustamista vaatii myös lukuisat luontojärjestöjen yhteenliittymät ja heidän yhteiset tutkimusorganisaatiot. Näkemistäni aktivisteista selvä enemmistö on alle kolmekymppisiä naisia. Siihen mennessä suurin osa on tainnut jo ymmärtää, ettei tilanne olekaan sellainen, jona se on heille esitetty. Jäljelle jää vain ”tosiuskovaiset”, jotka jatkavat saarnaamista ja kieltäytyvät laajentamasta maailmankatsomustaan tai jatkavat taloudellisista syistä työskentelyä järjestön tavoitteiden eteen. Rahoitus pohjautuu lahjoituksiin. Jos ei näkyvyyttä ole, ei ihmiset myöskään avaa kukkaron nyörejä. On siis laitettava teatteri pystyyn katusoittajan tavoin ja alettava almujen keräämiseen. Mitä näyttävämpi esitys, sitä paremmin ihmiset antavat rahaa. Eli taloudellinen kannattavuus on kiinni riitelystä

Niinistö Ville
Tuomas Saloniemi erosi Vihreiden viestinnästä populismin vuoksi. Hänen mukaansa Ville Niinistö on pahin populisti.

Toinen luontojärjestöjen motiivi on poliittinen. Jos ei julkisilla toimijoilla ole pelkoa luontojärjestöjen hampaisiin joutumisesta ja ympäristöasioista keskustellaan kiihkottomasti, ei Vihreät saa vaaleissa ääniä (Luontojärjestöjen kampanjat ovatkin useimmiten ajoitettu siten, että ne ovat käynnissä vaalien alla). Luontojärjestöt onkin otettu moniin työryhmiin mukaan, jotta niiden ei tarvitsisi huudella asiantuntemattomia väitteitään pitkin katuja pelkän tietämättömyyden perusteella. Hyvähän heille on kertoa mahdollisimman paljon metsiin liittyvästä toiminnasta ja toiminnan perusteista. Tosin järjestöt usein poimivat kokonaisuudesta jonkin osan, joka harmittaa heitä ja sitä paukutetaan sitten kaikkialla. Kompromissit tai muiden tavoitteiden yhteensovittaminen ei ole heille tuttua ja vaatimusten esittäminen näyttää olevan järjestöjen yksinoikeus. Vihreiden viestintäsihteeri Tuomas Saloniemi erosi populismin vuoksi. Onpa sieltä tainnut muitakin eturivin poliitikkoja väistyä samasta syystä, vaikka syyksi olisikin ilmoitettu jokin muu.

”Oiva esimerkki populistista on Niemen mukaan Yhdysvaltain presidentti Donald Trump. Presidenttikampanjan aikaan Trump keräsi amerikkalaismedian huomion erikoisilla lausunnoillaan.

–Hän provosoi taitavasti ja heitti sellaisia juttuja, jotka olivat aivan käsittämättömiä presidenttiehdokkaan sanomiksi. Koska niihin provokaatioihin tartuttiin, Hillary Clinton ei pystynyt käymään edes normaalia kampanjaa. Media juoksi Trumpin provokaatioiden perässä.

Niemen mielestä populistien sanomaa ei pitäisi vain toistaa sellaisenaan mediassa. Sen välttäminen voi olla kuitenkin vaikeaa, koska esimerkiksi poliitikon rasistinen huomautus on uutinen.”

Trumpin lailla luontojärjestöt esittävät sellaisia kommentteja, joita ei voi uskoa asiantuntijoiden lausumiksi. Tosin kuten Yhdysvalloissakin, myös Suomessa provosoivat kommentit löytävät usein oman kohderyhmänsä. Eikä sen tarvitse olla iso, kun sillä saa jo metelin aikaiseksi. Vaarallista on, että metsäkeskustelussa käy kuin USA:n presidentinvaaleissa. Populistisen järjestökentän vaikutus vaalituloksiin voi olla katastrofaalinen koko Suomen yhteiskunnalle. Minun nähdäkseni järjestöjen ja Vihreiden esittämillä vaatimuksilla kaatuu koko maan elinkeinoelämä hetkessä, joka räjäyttää sosiaaliset ongelmat ennenäkemättömän työllisyyden seurauksena.

”Populistien vahvuus on viestinnässä. Siitä voisivat muut puolueet ottaa oppia.”

Ja sen luontojärjestöt todellakin osaavat! Kaikki kunnia siitä heille.

Kuten alussa mainitsinkin, luontojärjestöjen mieltäminen populistiksi ei ole helppoa. Useimmiten sen vuoksi, ettei aihe kiinnosta kuin otsikkotasolla. Ja se on populistille mannaa. Toivon, että lukijat ymmärtävät tämän luettuaan, ettei järjestöillä ole välttämättä ihan puhtaat jauhot pussissa ja asemoivat heidän sanomansa mediakriittisin ottein jatkossa. Asioilla on yleensä kaksi puolta ja kannattaa miettiä toistakin puolta ennen mielikuvapelin uhriksi joutumista.

Pelkkää Feikkiä -juliste on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin luomaa materiaalia, jolla pyritään valistamaan ihmisiä käytettävistä harhaanjohtamisen tavoista. Löydät alkuperäisen aineiston täältä.

pelkkaafeikkia_print