Olen monesti pohtinut, minkälaista olisi elää elämäänsä tosielämän salatuissa elämissä, eli osana luonnonsuojelukonsernia. Ei vastuuta mistään ja lähes rajattomat resurssit tehdä mitä tahtoo.
Aktivistin maailma on kiehtova ja epäilemättä erittäin mielenkiintoinen. Jo pelkästään kaikille yhteiskunnan tasoille levittäytyvät lonkerot muodostavat maailman, josta kenelläkään ei ole todellista kuvaa. Se maailma on vähän kuin Googlen hakukoneen algoritmit. Kukaan ei enää tiedä, miten se toimii. Näkyvää vaikuttamista tehdään lehtien kautta. Koska oman lehden kustantaminen oli kallista, Vihreä lanka korvattiin verovaroin toimivalla Yleisradiolla, jonka toimittajakaartin enemmistö on nykyään vihreiden lasien läpi maailmaa katsovaa järjestöjen lähipiiriä. Lisäksi eri mediataloja hyväksikäytetään tuottamalla propaganda-aineistoa julkaistavaksi. Toinen näkyvä paikka on tietysti politiikan kenttä. Siellä kansanedustajat laukovat populistisia vaatimuksia ja syytöksiä, joihin tarttuvat kaikki maailman mediat. Ehkä jonain päivänä toimittajat myös tajuavat, mitä vaatimukset oikeasti tarkoittavat. Poliittista tukea varten riittänee, että pitää Suomea pilkkanaan.
Kuten parisuhteissa monesti on kuultu käyvän, pettämisestä epäilevä usein pettää itse. Samaa vikaa taitaa olla luonnonsuojelubisneksessäkin. Salaliittoteorioita levitetään siihen tahtiin, että ne taitavat olla todella tuttuja oman toiminnan kautta. Tähän epäilyyn tuli hieman lisää virtaa, kun Greenpeace päätti hyökätä Värriön yhteismetsän kimppuun. Yksityisten ihmisten omistamalla alueella kun oli Greenpeacen mukaan säästetty liikaa lahopuuta ja sen vuoksi alueet pitäisi aktivistien mukaan suojella. Liika monimuotoisuustyö on siis riski omaisuuden sosialisoinnin aiheuttajaksi. Sosiaalisen median keskusteluissa epäiltiin, että ympäristöjärjestöjen kanssa erittäin hyvissä väleissä oleva Arvometsä Oy olisi suorittanut lahopuumittauksia Värriössä. Sen liiketoiminnan tueksi kun on käynnistetty ihan lakihankkeita, jonka markkinointiin työnnetään älyttömiä kasoja rahaa, yhtiön omistaja on kampanjan asiantuntijana ja sen (ainakin) yksi toimihenkilö jopa asuu samassa osoitteessa ympäristöaktivistin kanssa. Piirit ovat pienet, kuten jo aiemmin toin muun muassa rahoituksen osalta esiin.
Lakitupa on ympäristöaktivistin märkä päiväuni. Jos joku yhteiskunnan kannalta merkittävä hanke halutaan viedä maaliin, se vaatii aina sarjan tuomioistuinkäsittelyitä. Nykyään toimijat laskevat jo hankesuunnitelmaa tehdessään, että Suomen Luonnonsuojeluliitto valittaa koko valituspolun läpi, jos investointi vaatii jonkin ympäristöluvan. Ympäristövaikutusten arviointi (YVA) on nykyään aktivistien mukaan yhtiöiden viherpesuväline. Ne kun tekevät pääosan selvitystyöstä omalla kustannuksellaan. Aktivistille YVA tarkoittaa lukuisia tilaisuuksia osoittaa tuohtumuksensa, kirjoittaa määrättömän määrän tuomitsevia mielipidekirjoituksia ja syyttää viattomia ihmisiä luonnon tuhoajiksi. Lakitupa on harvinainen vieras niin päin, että aktivisti olisi syytettynä jostain. Näinkin joskus käy, mutta silloin lakia rikkonut itse ja kaikki luonnonsuojeluväkeä edustavat pyrkivät synnyttämään marttyyri-ilmiön. ”Oli pakko, kun luonto ei itse pysty”, on aika käytetty perustelu. Itse en juuri arvosta sitä, että joku ottaa lain omiin käsiinsä aina, kun siltä tuntuu. Muistaa vain kutsua lain rikkomista ”kansalaistottelemattomuudeksi”, niin saa kuplan sisällä hyväksynnän.
Koulu on aktivistille vähän sellainen muna – kana -ilmiö. Siellä aktivisteja syntyy ja myöhemmin he palaavat aivopesemään lapsia, kuten heidätkin on aivopesty. Vai mitä sanotte siitä, että aktivistit kouluttavat alakouluikäisiä aktivismiin ensin peloteltuaan heidät maailman tuhoutumisella? Tähän toimintaan osallistuu jopa kirkko ja partiotoiminta WWF pandamerkkiin piilotetulla aktivistiosiolla. Edes kansainväliset lasten oikeudet eivät paina korissa kovinkaan paljon.. Mutta ei koululaiset ihan noin pienellä selviä, kun yrittävät muodostaa maailmankuvaansa. Opettajissa on paljon vihreitä, jotka tukevat aktivistiviestintää luokkahuoneissa. Järjestöt jopa tekevät oppikirjoja ja osallistuvat oppimateriaalien laadintaan. Niiden sisältöjä ei edes Opetushallitus tarkista.
”Kun aktivisti jotain vaatii ja saa mitä pyytää, ympäristö ja luonto yleensä kärsii vähän enemmän.”
Ympäristöaktivismi on myös siitä kiitollinen elämäntapa, että minkä tahansa aiheen voi vääntää itselleen mieluisaksi. Se on mahdollista keskittymällä aina vain yhteen kokonaisuuden osaan kerrallaan. Voi vastustaa ydinvoimaa, turpeen käyttöä, metsien hakkuita, kaivoksia, vesistöjen käyttöä, autoilua, lentämistä, rahtilaivoja, ruoan tuotantoa, ruoan tuontia, ilmastonmuutosta, puuvillan kasvatusta, vaatteiden valmistusta intiassa, vesivoimaa, tuulivoimaa, kalastusta, syömistä tai oikeastaan käytännössä mitä vain. Ongelmalliseksi vastustus muuttuu vasta, kun yhtälöön lisätään ihminen ja/tai toisiinsa liittyvät asiat kytketään toisiinsa. Turpeen käytön vähentäminen lisäsi puun ja fossiilisten raaka-aineiden polttamista, ydinvoiman vastustus sai aikaiseksi mittavia investointeja ruskohiilen hyödyntämiseen ja hakkuiden vähentäminen Euroopassa lisää sademetsien hakkuita Brasiliassa, Borneossa ja muualla. Ilmastonmuutos huutaa fossiilisten käytön lopettamista, mutta ympäristöaktivisti voi kampanjoida ilmastotyönä vaikka uusiutuvien raaka-aineiden hyödyntämistä. Kun aktivisti jotain vaatii ja saa mitä pyytää, ympäristö ja luonto yleensä kärsii vähän enemmän.
Aktivistin elämä tekee hyvää myös itsetunnolle. Aktivisti ei ole koskaan väärässä. Jos joku sellaista epäileekään, tukijoukot astuvat peliin mukaan. He tuomitsevat epäilijän tai asian korjaajan luonnon vihaajaksi ja tukevat kaveriaan ja hänen itsetuntoaan. Yleensä ihan somelynkkaus porukalla riittää, mutta kaikki tarvittavat keinot ovat käytössä. Työnantaja on hyvä kohde, joka on myös yleinen ja tehokas tapa vaientaa epämieluisia totuuksia kertovia henkilöitä. Itsekin olen tämän kokenut ollessani Metsähallituksen leivissä. Aktivistin ei tarvinnut kuin tehdä väärä tulkinta ja viestiralli oli käynnissä. Pitää olla ylpeä siitä, että tietääkseni kuulun siihen harvinaiseen ihmisjoukkoon, jonka mielipiteen- ja sananvapauksia on vaiennettu ihan ministeritasolta asti. Eikä vain yhden, vaan kahden ministeriön toimin. Molemmat Metsähallituksen ohjaavia ministeriöitä. Olisin kovin naiivi, jos en osaisi yhdistää saman vaientamistavan olevan käytössä kaikissa metsäyhtiöissä. Aktivistille epämieluisa ammattilainen hiljennetään yhtiön johtoa kiristämällä. Yksikään niistä ei halua ylimääräistä mainekriisiä, jonka ympäristömafia voi halutessaan järjestää vaikka ilman syytä. Täsä erinomaisena esimerkkinä esimerkiksi Greenpeacen 2002 Saksassa käymä kampanja, jossa pelastettiin viimeisiä suomalaisia sademetsiä joutumasta kirjekuoriksi. Mutta takaisin asiaan. Jäätyäni pois Metsähallitukselta halusin oikoa virheellisiä ja valheellisia viestejä, joita aktivistit välittivät. Kolme kuukautta minua yritettiin saada yhdistettyä Metsähallitukseen, vaikka kaikki tiesivät hyvin minun jääneen sieltä pois. Kun aktivistit viimein ymmärsivät, etteivät voi kampanjoida Metsähallitusta vastaan sanomisillani, alkoi vyörytys. Greenpeacen, Suomen Luonnonsuojeluliiton ja Luontoliiton aktivistit yhdistivät voimansa ja aloittivat yhteishyökkäyksen. Hyökkäyksen tavoite oli selvä. Joko vaientaa yksityishenkilö tai viedä hänen ammatillinen uskottavuutensa herjauksilla ja panettelulla. Nykyään tuota kutsutaan vainoamiseksi. Silloin se oli syyttäjän mielestä ihan ok hommaa, eikä poliisi viitsinyt edes tutkia asiaa. Tämä tapaus sattui 2017, mutta pääkiusaajana toiminut aktivisti jostain syystä haluaa edelleen jatkaa episodia julkisuudessa. Se jo todistaa, kuinka vaikea aktivistin on ymmärtää tehneensä virheen.
Nyt kun Värriöön liitettiin epäilyjä kytköksiä Arvometsä Oy:yn, epäilyjen esittäjä on joutunut toisenlaisen toimintamallin todistajaksi. Häntä on uhkailtu poliisilla (ilman aihetta), hänen kotiaan on käyty tarkastelemassa useaan kertaan hitaasti ohi ajaen ja varoiteltu jatkamasta asian ruotimista. Aktivistin silmin aktivisteilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että yhteismetsä ei saa puuta kaupaksi. Se kun käyttää Ylä-Lapin tapauksesta voimaantuneena FSC:tä rakkikoiranaan. Kummassakin tapauksessa Greenpeace ilmoitti hakkuiden keskeyttämisestä ja kohta syy oli FSC. Aktivistit sitten kiertelevät vastuuta somessa..
Olen nyt vuodesta 2017 asti aktiivisesti yrittänyt saada metsien hakkuita vastustavilta tahoilta esitystä suomalaista puuta kestävämmästä raaka-aineesta. Tuloksetta. Esimerkiksi Luonto-liiton Lauri Kajander kertoi, ettei vastaa koska keskustelu kanssani on vaikeaa. Ihan kuin yhden konkreettisen vaihtoehdon kertominen vaatisi kovinkin suuria keskustelutaitoja. Vaihtoehdottomuus onkin koko aktivistikentän ainoa tapa perustella toimiaan. Jos pitää esittää vaihtoehto tai tunnustaa toimien seuraukset, kupla hajoaa. Mutta koska aktivistin ei tarvitse tehdä mitään epämieluisaa, hän voi uskotella itselleen toisenlaisen maailman.
Itse olen jopa jossain määrin kateellinen aktivisteille. Itselläni on ollut aina korkea moraali, huolehtiminen ja rehellisyys rajoitteena, jonka vuoksi olen kokenut ehkä sellaista vastuuntuntoa, jota minulla ei tarvitsisi välttämättä olla. Välitän ihmisistä, luonnosta, oikeudenmukaisuudesta, oikeudesta tehdä työtä ja oikeudesta koskemattomuuteen. Siksi minusta ei voisi koskaan tulla aktivistia, joka sulkee silmänsä elämän reaaliteeteiltä, aiheuttaa vahinkoa toisille ihmisille, ei arvosta muiden panoksia paremman tulevaisuuden rakentamiseksi tai kunnioita toisten omaisuutta. Olisi varmasti vapauttavaa, kun voisi vain olla välittämättä. Tehdä mitä mieleen juolahtaa ja aina selittää asiat itselle parhain päin. No matter what!
Hömötiaisen laulu 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.